Aavikkoruusu - osa 10

Parrakas mies lensi kumoon Amyn päältä kun Dan syöksyi miehen kimppuun. Mies karjui ja yritti lyödä Dania, mutta Dan oli raivoissaan. Hän löi miestä naamaan, tarttui tätä hartioista ja tyrkkäsi luolan seinää vasten.
"Sinä perkele!" Dan ärisi. Hän löi miestä nyrkillään kasvoihin. Mies yritti väistää muttei onnistunut siinä kunnolla. Danin nyrkki osui miestä poskeen silmän alle.

Nykäisin paidan suustani ja yritin peitellä itseäni. Annabell kiiruhti vierelleni hengästyneenä. Hän näytti huolestuneelta, vaikka yrittikin esittää rauhallista. Kyyneleet valuivat poskilleni ja tuijotin tyrmistyneenä käytävään, jossa näin ja kuulin Danin raivoavan miehen kimpussa. Painoin leukani rintaani vasten ja annoin hiusteni valahtaa kasvojeni eteen. Annabell tarttui minua käsivarsien alta ja kuiskutti hiljaa korvaani:
"Nousehan ni me päästään täältä pois. Dan saa hoitaa ton..." Huitaisin laiskasti Annabellin kädet pois ja nousin seinämään nojaten ylös.
      "Mä... Mä haluun.." Minun täytyi keskittyä sanoihini ja vetää henkeä. "Mä haluun kattoa.. sitä silmiin..." Mutisin irvistellen kivusta. Selkäni oli arka ja sitä vihloi kävellessä. Annabell tuijotti minua hiljaa hieman järkyttyneenä.
"Ei sun tarvii kohata sitä enää..!" Hän yritti, mutta luovutti nopeasti vastaan väittämisen nähtyään silmieni kylmän ja määrätietoisen katseen. Pyyhin kolhiintuneilla käsilläni poskilleni valuneita kyyneleitä ja hengitin syvään.
     Dan oli viimein rauhoittunut, mutta edelleen vihainen. Liikutin hitaasti kankeita jalkojani ja lähestyin miestä ja Dania. Dan kääntyi katsomaan minua, kun olin vain muutaman metrin päässä.
"Ei sun tartte tänne tulla." Hän henkäisi ja pyöritti päätään. Mies köhisi lattialla ja vaikeroi. Vilkaisin Daniin ja kähisin hiljaa.
"Nosta se ylös..."
      Dan katsoi minua pohtivasti, kohautti olkiaan ja repäisi miehen ylös maasta. Hätkähdin ja laskin hetkeksi katseeni maahan. Takkuiset hiukseni peittivät kasvoni ja hengitin muutaman kerran syvään. Mies ähisi hiljaa muttei taistellut Danin otetta vastaan. Pyyhkäisin hiukseni korvan taakse.
     Lasittunut vihainen katseeni upposi miehen silmiin. Hän värähti ja yritti kääntää päätään. Dan tarttui miestä leuasta.
"Kato nyt sitä silmiin perkele!" Hän karjahti. "Mieti mitä sä olit just tekemässä!"
Olin vihainen ja loukattu. Yksi yksinäinen kyynel valui poskelleni nostaessani kättäni. Läimäytin miestä kaikilla voimillani kasvoihin. Mies ärisi vihaisesti. "Huora..."
Dan tyrkkäsi miehen takaisin maahan.
     Kättäni jomotti huitaisun jälkeen. Laahustin väsyneesti Ann'n luokse ja painoin pääni hänen olkapäätään vasten. Hengitin raskaasti ja suljin silmäni. Ann tarttui käsivarsiini ja piteli minua pystyssä. En jaksanut enää. Olin aivan näännyksissä. En jaksanut pysyä tajuissani.

Useita tunteja myöhemmin heräsin valoisasta huoneesta. Ilmassa leijaili desinfiointiaineen ja lääkeaineiden haju. Tokkuraisena kääntelin päätäni kuhmuraisella tyynyllä ja räpyttelin silmiäni. Huone jossa olin oli tyhjä. Ympäriltäni ei kuulunut juurikaan ääniä, vain tasaisinen piipatus sängyn vieressä olevasta monitorista. Ovi työnnettiin auki ja vihreisiin hoitajan vaatteisiin pukeutunut nainen pujahti sisään.
      "Hei. Olettekin jo hereillä. Millainen olo?" Nainen kysyi. Raotin huuliani. Suuni oli kuiva ja ääneni oli heikko.
"En mä... tiedä." Sanoin hetken haeskellessani oikeita sanoja.
"Ei se mitään. Lepää vain." Hoitaja tarkasteli hetken monitoria.
"Jaahas. Kaikki näyttäisi olevan kunnossa. Sinusta ollaan oltu varsin huolissaan. Saavatko vieraat tulla katsomaan sinua?" Hän kysyin ja asteli ovelle.
"Joo..." Mumisin ja mietin kuka minua oli tulossa katsomaan.
     Ruskeatukkainen nainen asteli huolestuneena huoneeseen. Minut nähdessään hän syöksyi sängyn viereen ja halasi minua.
"Voi Amy! Me oltiin niin huolissaan susta kun Shelly soitti ja kertoi että sä olit kadonnut! Voi kulta pieni mitä sulle on tapahtunu?!" Nainen silitti mustelmaisia kasvojani kädellään.
Hieman hämmentyneenä tuijotin naista ja sopersin kyynelten valuessa poskilleni.
"Äiti... Voi äiti!" Halasin häntä lujaa ja itkin ilosta. Olin niin helpottunut kun hän oli siinä.
"Amy. Kuka se on mies, joka toi sut tänne?" Äitini kysyin irtauduttuaan minusta.
"Kuka? Ai Dan vai?" Kähisin äidille ihmeissäni. Äiti ojensi minulle lasin vettä.
"Dan löys mut aavikolta. Se autto mua." Mutisin hörppiessäni vettä. Äiti kurtisti kulmiaan.
"Dan oli se joka pelasti mut siltä miehestä..." Ääneni hiljeni hiljenemistään.
"Mieheltä? Kulta, mitä sulle on käynyt?!" Äitini alkoi hätääntymään.
     Hän hätkähti seisomaan ja kopisteli edestakaisin sänkyni vieressä. En voinut enää hymyillä. Nostin paitani hihoja ja katsoin jälkiä joita niihin oli tullut sitomisesta, seiniin törmäilystä ja kaikesta muusta mitä minulle oli tapahtunut. Ihoni oli kirjava. Osa haavoista ja mustelmista oli tuoreita ja osa alkoi vasta nyt erottumaan. Osa mustelmista oli jo paranemassa ja ne muuttivat väriään tummasta kellertävään.
      Äitini pysähtyi tuijottamaan käsivarsiani. Hänen kasvoiltaan kuvastui epäuskoa ja järkytystä. Pyyhkäisin hihani alas.
"Amy!" Äiti huudahti ja kyynel valui hänen poskelleen.
"Kuinka sä oletkaan kärsinyt!" Äiti istuutui pää käsissään tuolille, joka oli asetettu sängyn viereen. Kyyneleet valuivat omille poskilleni ja hymyilin surullisesti äidilleni.
      Ovi työnnettiin auki ja Dan kurkisti sisään. Hän näytti väsyneeltä ja huolestuneelta. Hänen ruskea tukkansa törrötti joka suuntaan ja hänen sininen paitansa oli ryppyinen. Kohtasin vaaleanruskeiden silmien huolestuneen katseen ja hymyilin.
"Voit sä hyvin?" Dan kysyi ja hätkähti huomattuaan äitini.
"Oi.. Anteeks. Sä oot varmaan Amyn äiti. Daniel, Daniel McFarland. Saa sanoa ihan vaa Dan."
Äitini nosti katseensa ja katsoi suoraan Daniin. Minua hermostutti äitini reaktio. Halusin äitini hyväksynvän Danin, henkilön joka auttanut minua niin paljon. En halunnut äidin alkavan kuulustella häntä. Hermostuin sekunti sekuntilta joina äitini oli hiljaa ja tarkasteli Dania silmillään. Vedin henkeäni rikkoakseni hiljaisuuden, mutta äitini ehti ensin.
      "Daniel. Kiitos kun autoit tytärtäni. Kiitos kun toit hänet takaisin." Totiset sanat kaikuivat huoneessa. Äiti kääntyi puoleeni, silitti poskeani ja käveli Danin ohi ovelle ja kuiskasi:
"Tulen pian takaisin."
Ovi kolahti kiinni ja jäin Danin kanssa kahden. Huokasin helpotuksesta.
      Dan käveli tyhjälle tuolille ja istuutui. Hän ojensi kätensä ja otti omani lämpöisiin käsiinsä.
"Amy." Dan sanoi käheällä äänellä. Nostin katseeni häneen ja pieni puna nousi poskilleni.
"Mä oon ilonen et sä oot jo paremmassa kunnossa. Hoitaja sano ettei sulla oo mitään vakavaa ja et sä pääset täältä jo huomenna pois." Dan selitti hieroessaan peukalollaan kättäni. Tuijotin syliini.
"Mikäpä mua pahemmin vaivais..." Mutisin ja nyökkäsin Daniin päin.
"Olihan mulla tuollanen auttaja."
Dan hymyili iloisesti.
"Sä olit varsin erikoinen hoidettava. Et muistanu mitään ja sitten kun muistit sä itkit ja huusit."
Naurahdimme molemmat vaisusti.
      Käännyin Daniin päin ja hymyilin haikeasti.
"Mulle tulee ikävä sua kun mä palaan kotiin." mutisin ja puristin Danin sormia.
"Nii munkin sua." Dan sanoi ja kumartui minua kohti. Hänen tuoksunsa leijaili kasvoilleni. Kuuma hiekka ja aurinko. Puna palasi poskilleni ja katsoin syliini.
"Amy. Mä haluun nähä sut." Dan kähisi ja nosti sormillaan leukaani. Nostin katseeni hänen lumoaviin silmiinsä jotka tuijottivat minua kaipaavasti.
"Mä näytän ihan hirveeltä..." Mutisin tuijottaessani häntä syvälle silmiin. Dan vain hymyili ja veti minua lähemmäs itseään.
"Ei, sä näytät aina hyvältä mun silmissä, vaikka onhan tuo mustelma vähän.. no... väärässä paikassa." Dan sanoi ja hiveli poskeani. Hätkähdin. Poski oli arka, mutta Danin sormet olivat hellät eivätkä satuttaneet koskiessaan. Dan painoi otsansa otsaani kiinni ja tuijotti yhä silmiini.
"Sä oot tärkeempi mulle ku mä ikinä luulinkaa." Dan huokaisi. Vedin ilmaa huulieni välistä.
      Dan painoi huulensa huulilleni. Hän silitti poskeani ja suuteli minua mitä suloisimmin. Hyvin varovaisesti ja lempeästi. Silitin Danin niskaa ja vedin häntä lähemmäs. Danilta pääsi huvittunut naurahdus.
"Potilaan olis tarkotus levätä."
Käännyin naama punaisena katsomaan äitiäni, joka katseli minua ja Dania hieman arvioiden.
"Ä-äiti..." Mutisin ja vetäydyin irti Danista. Dan palasi tuolille ja raapi päätään nolostuneena. Äitini huokaisi ja hymyili sitten hieman.
"En minä teitä nuoria voi kieltää, mutta... No, älkää pitäkö mitään kiirettä." Äitini totesi. Punastuin ja annoin hiusteni peittää kasvoni ja huomasin kuinka Dankin näytti hieman kiusaantuneelta.
"Äitii..." Valitin laittaessa kädet kasvoilleni. "Älä jooko, ei nyt..." Äitini nauroi leppoisasti.
"Näkisitte naamanne! Voi teitä nuoria." Hän sanoi ja meni hiljaa naurahdellen takaisin käytävään.
"Minä tuon meille vähän kahvia."

Muutaman kuukauden päästä:
"Dan! Mihin minä saan laittaa nämä?!" Huusin ja kannoin autosta juuri nostamani laatikon kuistille. Dan peruutti avolavansa lähemmäs kuistia ja hyppäsi ratin takaa.
"Ann osais varmaan auttaa niitten kaa. Se on meijen säilytystila-vastaava." Dan naurahti ja viittasi punatukkaiseen siskoonsa. Ann hymyili ja tuli auttamaan laatikoiden kanssa.
"Tuo ne tänne viimoseen huoneeseen nyt ainakin aluks. Me voidaan sit kattoa myöhemmin, et mihin mikäki laitetaan." Nyökkäsin ja laskin laatikon sohvan eteen. Sen sohvan eteen jolta olin kuukausia sitten herännyt pökerryksissä.
     Jäin seisomaan keskelle huonetta ja katselin kuinka pöly leijaili auringon valossa. Dan käveli taakseni ja laittoi kätensä lanteilleni. Tunsin lämpimän hengityksen niskassani.
"Mä ajattelin et ainakin osan näistä vois siirtää tohon viereiseen huoneeseen jo valmiiks." Dan henkäisi korvaani ja painoi leukansa olkapäätäni vasten. Tunsin hänen karhean poskensa omaani vasten ja laitoin käteni hänen käsiensä päälle. Pyörähdin Danin käsissä ja painoin nenäni hänen auringon polttamaa nenäänsä vasten.
      "Sellasta ajattelit." Hymyilin ja painoin huuleni Danin huulia vasten.
"Mut mikä kiire meillä on nyt ku mä oon täällä?" Kysyin ennen kuin suutelin Dania uudellee. Dan nosti kulmakarvojaan ja naurahti sitten.
"Ei kai mikään." Hän nauroi ihanaa huvittunutta nauruaan. "Me vaan luvattiin sun äitilles olla hitaita." Dan kuiskasi. Nyökkäsin. "Eiköhän me olla oltu jo ihan liian nopeita, et alotettas nyt se hidastelu?" Kysyin Danilta joka nauroi nyt ääneen. "Ehkäpä."
     Ann tuli ovelle ja irvisti hymyillessään. "Säästäkää mut.. Nii ja tervetuloa kotiin!" Ann vinkkasi minulle silmää ja nyökkäsi sitten hyväksyvästi veljelleen.
"Jos teitä kiinostaa ni mä oon loppu illan muualla. Käyn kattomassa vaikka jonkun leffan ja pysähyn syömään Billin kahvilaan tai jotain..." Ann sanoi hymyillen ja käveli sitten pois huoneesta.
      Dan hymyili minulle.
"Vai saatiin me ilta itellemme? Mitähän me tehtäis?" Dan virnisti iloisesti ja kaappasi minut syliinsä.
"Sulla taitaa olla joku idea?" Kysyin huvittuneena Danilta ja laitoin käteni hänen kaulalleen. "Sopii mulle."
      Dan kantoi minut käsissään huoneeseensa ja laski minut sängylleen. Hän pyyhkäisi hellästi hiukset naamaltani ja katseli minua.
"Mä rakastan sua" Dan huokaisi ja painoi huulensa huulilleni. Hymyilin ja nauroin vastatessani suudelmaan.
"Niin mäkin sua."
Unohdin aikasemmat hirveät tapahtumat ja suutelin Dania intohimoisesti. Hänen käsissään olisin turvassa. Ja onnellinen.
______________________________________________
Vihdoin sain tarkistettua tän tekstin. Meinasin jo unohtaa et mun piti julkasta tää, mut serkku muistutti mua. No tässä tää nyt on ja kommentit ois mukavia. Kauan kesti, mut toivottavasti tää loppu ois edes jossain mielessä odottamisen arvonen, tosin odottamista oliki aika paljon... Mut... Seuraavaks uusia haasteita ja tarinoita erilaisista ihmisitä! :))

Oijoi... ja Anteeks!

Aavikkoruusu on kauheesti myöhässä, mutta se on tekeillä kokoajan. Yritän vaan saada sen lopusta mahollisimman toimivaa ja selittää muutenkin tapahtumia. Antakaa siis anteeks ku se on näin järkyttävän myöhässä.... :((((

Aavikkoruusu - osa 9

Tärisevin jaloin jatkoin huteraa juoksua pimeään käytävään. Käsissäni oleva valo ei suostunut toimimaan tunnottomissa sormissani ja naarmutin itseäni seinämiin. Kyyneleet valuivat valtoimenaan poskilleni ja sumensivat silmiäni. Erotin vain juoksustani aiheutuvan töminän takia missä suunassa seinät olivat. Sydämeni jyskytti korvissani ja kylmähiki liimasi paidan selkääni.
      Tuntui kuin olisin juossut ikuisuuden. Olin väsynyt ja peloissani. Jalkani eivät meinanneet kantaa minua ja jouduin tönimään itseäni seinien luota kauemmas jotta pysyin pystyssä ja liikkeessä. Takaani kuuluva huudahdus sai sydämmen kurkkuuni ja kauhu heikensi valmiiksi voimattomia jalkojani lisää vaikka sen ei olisi pitänyt olla edes mahdollista.
"Kulti, sun ystävät ikävöi sua... Tulisit nyt nii me... *raskasta huohotusta* ...voidaan mennä tapaamaan niitä." Karhea ääni sai koko kehoni käymään ylikierroksilla. Juoksin kovempaa kuin koskaan ja naarmutin käteni pahasti luolan seiniin. Nyrjäytin nillkkani ja lensin maahan. Kömmin nopeasti ylös ja jatkoin juoksuani.
      Olin nyt hyvin tietoinen takaani kuuluvista juoksuaskelista. Mies ei selvästikkään saavuttanut minua, muttei jäänyt jälkeenkään. En voinut pysähtyä, oli pakko jatkaa juoksemista.

Dan makasi naama hiekkaa vasten. Hänen päänsä sykki kivusta ja hänen koko kroppansa tuntui painavalta. Hitaasti liikehtien hän sai siirrettyä kätensä ja jalkansa niin että pystyi katselemaan ympärilleen. Muistikuvien palatessa Danin mieleen hän hätkähti nopealla liikkeellä ylös maasta. Hänen aseensa oli kadonnut ja hän itse oli luolan edessä tuijottamassa verisiä jälkiä jotka olivat hänestä itsestään. Mies oli yllättänyt hänet. Mies oli jo lähellä keski-ikää, eikä erityisen vahva. Tarpeeksi vahva kuitenkin yllättäessään hänet takaapäin.
      Dan kokosi itsensä ja syöksyi hädissään takaisin luolaan. Hänen siskonsa ja Amy olivat jääneet luolaan ja mies oli varmasti mennyt heidän peräänsä. He olivat varmasti lähteneet takaisin, jotta mies ei saisi heitä kiinni. Dan rynnisti pimeään.

Ann oli saattanut itsensä pulaan. Juostuaan takaisin kotiaan kohti hän oli täysin unohtanut ettei ovea saanut auki sieltä puolelta ellei sitten laittanut avainta sitä varten kaapin puolelle. Nyt he eivät kiirehtiessään miestä karkuun olleet tehneet sitä. Ann pysähtyi kaapille ja tutki mitä sieltä löytyi. Valot olivat vesien kanssa hänen laukussaan, mutta niistä ei olisi hyötyä. Hän ohjasi valoa kaapin lukuisiin kolosiin ja hermostuneesti kopeloi pimeimpiä löytääkseen nekin tavarat joihin valo ei yltänyt. Kaapin sisältö alkoi kuitenkin hermotuttaa Annabelia. Kangassäkki, muutama laho lauta, jotka hajosivat käsiin, sekä naulalaatikko eivät tuntuneet parhailta mahdollisilta aseilta haulikolla varustettua miestä vastaan.
     Hermostuneena Ann kuunteli käytävästä kuuluvia ääniä, mutta kaikki hänen kuulemansa äänet loittonivat hänestä, eivät suinkaan tulleet häntä kohti. Ann hätkähti. Hän oli nähnyt mitä mies oli tehnyt Amylle. Hän oli nähnyt tämän kauhun, ja vaikka Ann ei erityisesti pitänytkään Amysta, ei hän voinut olla huolestumatta. Kääntyessään takaisin pimeään käytävään hän ei toivonut mitään muuta kuin että hänen veljensä voisi tehdä tälle sotkulle jotakin.

Henkeni kulki vaivalloisesti ja silmissäni pyöri. Jalkani eivät suostuneet liikkumaan ja kuulin kuinka mies lähestyi minua. Kaaduin luolan karhealle lattialle ja ryömin eteenpäin. Työnsin jaloillani ja vedin käsilläni jotta pääsisin kauemmas tuosta kauheasta miehestä. Miehen raskas hengitys kuului hänen saavuttessa metri metriltä minua. Lattialle pudonnut taskulamppu oli vihdoin syttynyt ja pystyin erottamaan miehen siluetin käytävässä. Hädissäni rimpuilin eteenpäin ja kuulin kuinka mies hykerteli.
"Voi rakas. Ei sun tarvii mennä karkuun. Anna setä auttaa sua. Sähän oot ihan näännyksissä." Miehen ääni korisi. Kiljahdin kun hän syöksähti päälleni enkä huitomisesta ja rimpuilusta huolimatta päässyt hänen altaan minnekkään. Olin täysin nääntynyt niinkuin hän oli sanonut. Miehen paino piti minut paikoillaan hänen availlessa vyötään. Potkin jaloillani maata vaikka siitä ei ollutkaan mitään hyötyä. Miehen repiessä vaatteitani päältäni huusin kauhuissani ja mies repäisi hiuksistani hiljentäen minut. Hän työnsi revityn t-paidan suuhuni ja silitteli hiuksiani.
"Voi kulta, ei kukaan voi auttaa sua. Oo nyt vaan kiltti tyttö. Mä tykkään kilteistä tytöistä."
      Tuotin miestä kauhuissani ja rimpuilin hänen allaan. Sain oikean käteni vapaaksi hänen altaan ja huitaisin miehen naamalle hiekkaa. Mies karjaisi vihaisena hiekan mennessä hänen silmiinsä. Raivostuneena hän löi minua kasvoihin ja väänsi käteni takaisin. Pitäessään kättäni hän repi omia housujaan alaspäin ja repi Annabeliltä lainaamiani shortseja. Mies joutui siirtymään niin että istuin nyt jalkoni päällä. Pääni oli kipeä ja lihaksiani särki, mutta en silti aikonut antaa tuon parrakkaan miehen vain raiskata minut. Riuhtaisin vasemman käteni selkäni alta jonne se oli jäänyt miehen rojahdettua päälleni. Riuhdoin nyt oikealla ja vasemmalla kädellä miehen otetta itsestäni irti.
     Mies ei pitänyt riuhtomisestani lainkaan. Vaikka en pystynytkään riuhtomaan itseäni hänen altaan pois enkä vahingoittamaan häntä pahasti, raavin häntä niin paljon kuin kykenin. Raivoissaan hän tarrasi molemmilla käsillään käsiini ja painoi ne yhdellä kädellä pääni yläpuolelle. Hän painoi kasvonsa naamalleni ja irvisti minulle.
"Perhanan huora! Nyt aloillas!" Hän tarrasi nyt jo hyvin raivoissaan minun paljastuneisiin alushousuihini ja repi niitä yltäni. Kiemurtelin minkä pystyin ja painoin jalkojani yhteen. Mies ärisi päälläni ja yritti saada housuni alas.

Dan rynnisti käytävää pitkin ja saapui hikisenä luolan risteykseen. Hän näki toisesta käytävästä kuultavan valon ja tunnisti siskonsa joka tuli huolestuneen näköisenä häntä vastaan.
"Juokse jo jumalauta! Älä anna sen eläimen raiskata Amya!" Ann karjui. Kuin vahvistukseksi toisesta käytävästä kuului kiljaisu. Dan rynnisti pimeään. Ann ja valo seurasivat häntä. He juoksivat pitkää ja mutkaista käytävää pitkin eteenpäin ja kuulivat vain toistensa hengityksen, sydämmen sykkeen ja seinistä kaikuvat askeleet. Dan ei voinut kuin miettiä kuinka kauhuissaan Amy saattoi juuri nyt olla.
      Juostuaan vain hetken he kuulivat kuinka Amy kiljui ja huusi kauhuissaan. Dan juoksi nyt niin kovaan kuin vain pystyi luolan kapeassa käytävässä. Ann jäi hänestä jälkeen, mutta Dan ei jäänyt odottamaan hänen valoaan vaan suuntasi eteenpäin. Miehen karjahtaessa hän tiesi Amyn taistelevan tätä vastaan. Dan ei kuitenkaan tiennyt olisiko hän jo myöhässä tullessaan paikalle.
     Käytävässä alkoi näkyä himmeää valoa. Dan syöksyi mutkat eteenpäin ja näki edessään parrakkaan miehen joka istui housut alhaalla rimpuilevan ja itkevän Amyn päällä. Amyn suu oli tukittu revityllä t-paidalla ja hänellä oli vain alusvaatteet päällään. Mies ei ollut vielä saanut tämän alushousuja alas, mutta riuhtoi niitä kovaa vauhtia pois. Raivoissaan Dan hyökkäsi miehen kimppuun.
________________________________________________
Tadaa, jatkoa! Nyt jännitys tiivistyy ja tarina alkaa lähestyä loppuaan. Tulis varsin pitkä lopetusosa, joten jaan sen nyt kahteen osaan ja kirjotan lopetuksen lähiaikoina valmiiks. Toivottavasti kuitenkin tykkäätte :)

Aavikkoruusu - osa 8

Katselin portaita uteliaasti. Tuolla pitäisi olla valoa ja raikasta ilmaa. Ja vapaus. Dan naurahti ja nousi ylös. Hiekka valui hänen housuistaan ja pujahti hänen kenkiinsä. Hän ravisteli kenkiään ja kohautti olkapäitään. Annabell keräsi vesipullot takaisin laukkuunsa ja huitaisi kädellään portaiden suuntaan.
"Eiks meijen pitäs mennä. Ei meijän ainakaa kannata tänne jäädä jumimaa." Hän pyöritteli silmiään puhuessaan. Dan raapi leukaansa.
"Oot varmaan oikeessa. Toivotaan vaan, et saadaan kyyti kaupungille." Dan mutisi ja venyttili selkäänsä. Vilkuilin vuoroin Annabelliä ja Dania.
"Mietin vaan, et miks ne tyypit tuli sinne talolle..." Sanoin. Kumpikin käänsi päänsä minua kohti. Ann'in ilme synkkeni.
"Voi kun kiva ku sä et tiedä. Siis niin kiva että! Siis miks sä oikein..!" Ann tuiskaisi minulle ärsyyntyneen kuuloisesti, mutta Dan keskeytti  hänet ennen kuin Ann oli sanonut sanottavansa.
"Annabell! Amy, sun pitää ymmärtää että me ei tiedetä yhtään sen enempää kuin säkään." Dan sanoi ja katsoi sanan yhtään kohdalla siskoonsa. Nyökkäsin vaisusti.
"Mennään ennen ku tulee pimeetä." Dan sanoi ja marssi portaisiin. Kompuroin hänen peräänsä. Ann mutisi jotain perässäni.
      Portaat jatkuivat hetken kunnes muuttuivat hiekkaiseksi käytäväksi. Käytävään tulvi valoa ja tiesin että olimme tulleet sen suuaukolle. Minua hymyilytti. Hymyni kuitenkin haihtui kun huomasin Danin lataavan aseensa.
"Mitä..!" Huudahdin. Ann puristi kätensä suuni päälle.
"Nyt vaan turpa kiinni tai me ei ehkä päästä täält elävänä! Älyytkö sä?!" Ann murahti korvaani ja veti meidät seinän viereen. Ann nyökkäsi Danille joka nyökkäyksen nähtyään hiippaili luolan suulle. Tuijotin silmät auki eteeni. Ann nosti kätensä suuni edestä, mutta katsoi minua merkityksellisesti. "Älä edes kuvittele metelöiväsi" - oli katseen viesti. Nyökkäsin varovasti. Seisoimme  hiljaa paikallamme kuulostellen mitä ulkona tapahtui.
      Ulkoa kuului kova ääninen laukaus. Jähmetyimme selkä seinämää vasten ja tuijotimme Annabellin kanssa toisiamme totisina. Danin ääni kuului. Hän ärisi ja kuulosti siltä kuin kaksi ihmistä tappelisi. Kuului tumahdus ja Danin kiroilua. Annabelin tarttui käteeni ja veti minua hiljaa mutta vauhdikkaasti takaisin portaisiin. Kompuroin hänen perässään ja vilkuilin huolestuneena taakseni.
"Entä Dan?" Sain kuiskattua. Ann pyöritteli päätään eikä päästäny otettaan. Nyt juoksimme jo. Takaamme kuului huhuilu joka sai minut pysähtymään.
"Herkkupeppu, meikä tietää et sä oot siellä. Tuu sedän luo. Setä ei antanu sulle lupaa karata." Tuijotin järkyttyneenä Annabelliä silmiin. Hän taisi nähdä kauhun silmistäni sillä hän riuhtaisi minua lujaa kädestä ja me juoksimme taas. Takaamme kuului raskaita juoksuaskelia, mutta myös kiroilua, sillä meillä oli pieni valo, mutta jahtaajallamme ei. Dan oli antanut valonsa portaiden jälkeen Ann'in laukkuun.
      Päässäni pyöri muistoja. Se vaikeutti liikkumista ja keskittymiskykyäni. Kompuroin usein, mutten kaatunut. Näin mielessäni kuinka parrakas mies lähestyi minua bensa-asemalla, jonne olin ystävineni pysähtynyt. Muistin kuinka hän oli tarttunu hiuksiini ja lyönyt minua. Muistin kuinka olin herännyt pienestä pölyisestä ja sotkuisesta huoneesta. Muistin kuinka mies oli hakannut minua ja lääppinyt minua sidottuaan minut ensin käsistäni kiinni sänkyyn. Hän oli sitonut jalkani ensin yhteen, etten voinut karata, mutta päättänyt sitten että halusi raiskata minut. Olin potkaissut miestä. Hän oli suuttunut ja lyönyt minua, mutta jättänyt sillä kertaa rauhaan. Tärisin kauttaaltani ja kyyneleet valuivat poskilleni. Halusin juosta kovempaa, jotta pääsisin miehestä mahdollisimman kauas. Ann näytti kauhistuneelta, mutta määrä tietoiselta.
      Saavuimme risteykseen jossa Ann tyrkkäsi minut toiseen käytävään ja huitaisi minulle lampun.
"Jos me mennään eri suuntiin, se ei saa toista kiinni." Ann sanoi. "Meidän on pakko erota. Mä en pysty auttamaan sua jos sä jäät kiinni, eikä toisin päin. Sillä on ihan varmasti ase." Tuijotin hetken Annabelliä. Nyökkäsin kyyneleet silmissäni ja kompuroin käytävään.
___________________________________________________
Jatkoa! Siis millon mä ees kirjotin viimeks?! No nyt kumminki sain jatkoa aikaseks ja seuraavalla kerralla, jos vaan jaksan/mulla on aikaa, ni kirjotan pitkän lopetuksen! Muussa tapauksessa venyy ehkä kahteen osaan. Mut ruusuja, risuja ja vaikka voikukkia sais nyt jaella ;)

Hitsi mie oon hidas...

...tai sit aika menee vaa ihan hirveen nopeesti. Aavikkoruusu on nukahtanu täysin, tosin jos vaikka viikonloppuna ehin istahtaa hetkeks koneelle ni jatkan sitä ;) Lupaan et tulee enää muutama luku ja joku "hieno" lopetus ;) Ja sit vois kirjottaa jonkun yhen kerran, lyhyen novellin niiku edellinen. Mutta miun äitillä on nyt menossa muutto, kuten tavallaa miullaki, joten saatte/joudutte odottamaa viel jonkun verran.. :( En tykkää itekkää... No mut pärjäilkää yms!

Päivitys

Ajattelin hieman, siis aivan pikkasen päivittää blogiani. Eli tarkotuksena ois vaan nyt ekaks ainaki lisätä nappulat "tykkään" ja  "En tykkää" jo olemassa olevan "luin" viereen :)

Ulkonäköä ois kans mukava päivittää, mut oon jotenki aivopessy itteni tuohon nykyseen.. Taitaa käydä nyt siis sillee et en muuta sitä ainakaa viellä. Ehkä joskus hamassa tulevaisuudessa ;)

Ihanaa ja aurinkoista kevättä kaikille! :))

Bloody sunday

Se katse oli kylmä. Hyvin kylmä. Otin askeleen taakse päin. Koko ruumiini läpi kulki väristys. Hiki karpaloi otsallani ja hiukseni takertuivat ihooni kiinni. Tuoreen veren haju leijjaili ympärilläni. Häijy nauru kaikui seinistä.

Tunti aikaisemmin:
Tiesin että olin suututtanut hänet. Hän ei suostunut katsomaan minuun kun kävelimme tehtaiden välissä kohti sovittua tapaamispaikkaa. Varmistin että ase oli yhä paikallaan asekotelossa jonka olin laittanut selkäpuolelle, paidan helman alle. Kylmä metalli hipaisi ihoani. Huokaisin ja otin muutaman juoksuaskeleen pysyäkseni Rayn perässä. Ray vilkaisi suuntaani ja kiristi vauhtiaan.
"Hei älä kehtaa!" Huudahdin turhautuneena ja loikkasin hänen eteensä. Ray tuijotti minua tuimasti silmiin.
"Kehtaa mitä?! Meijän pitäs olla jo tuolla!" Ray murahti ja käveli ohitseni ja pyöritteli oikeassa kädessään käsiasetta. Ray oli uskomattoman hyvä käsittelemään aseita. Kukaan muu 18-vuotias tuskin osasi ampua kahdella kädellä jokaisella kerralla maaliin, mutta Ray osasin. Osasi vaikka silmät sidottuna. Itse luotin omiin reflekseihini. Kun oikein vimmastuin pystyin väistelemään vaikka luoteja ja liikkumaan nopeammin kuin silmä erotti. Usein kuitenkin tyydyin ampumaan ihmisiä välimatkan päästä, ainakin siihen asti kunnes sisälläni raivokkaasti palava raivo purkautui ja hyökkäsin sokeasti kohdettani kohti. Tämän raivon takia olinkin saanut lisänimen "Ire", raivo. Tällä nimellä minut lähinnä tunnettiin näissä piireissä, mutta Ray oli poikkeus. Hän oli tuntenut minut jo pitkään ja tiesi, ettei Ire ollutkaan oikea nimeni. Äitini oli halunnut minusta oman prinsessansa ja siksi sainkin nimekseni Amira, joka tarkoittaa prinsessaa. Prinsessa en koskaan ole ollut.

      Nappasin oman aseeni käsiini ja varmistin että veitsi oli yhä saappaani varressa valmiina käyttöön. Harpoin Rayn perään. Olimme vanhalla teollisuus alueella, joka oli autioitunut jo vuosia aikasemmin kun ihmiset olivat kehittäneet maanalaiset täysin tekoälyn varaiset tehtaat. Tyhjät hallit oli määrätty purettaviksi, mutta muutamien vuosien takaiset poliittiset kriisit olivat kääntäneet yhteiskunnan ylösalaisin. Poliisi ja muu virkavalta oli jäänyt alakynteen kun tyytymättömät ihmiset olivat käyneet heidän kimppuunsa. Rikollisuus kukoisti ja poliiseilla oli vain rajoitettu määrä voimia valvoa järjestystä. Ihmiset eivät uskaltaneet enää liikkua itsekseen ja kantoivat sähkötainnuttimia mukanaan.
     Poikkean tavallisista kansalaisista muutamalla tavalla. Jo ennen kuin ihmisten olot muuttuivat radikaalisti, olin ollut mukana hämärämmän puolen puuhissa, vaikken silloin ajatellut sen tarkoittavan mitään. Mutta tällä hetkellä kun kävelin Rayn takana ja latasin aseeni, tiesin että tieni tähän hetkeen oli alkanut jo silloin.
"Ne on tossa hallissa. Sivuoven pitäs olla auki ni me päästään sisälle." Ray sanoi olkansa yli minulle. Nyökkäsin ja kävelin seinän viereen. Jäimme hetkeksi kuuntelemaan ympäröiviä ääniä ja livahdimme sitten ovesta sisään.
      Tummiin pukeutuneet jengiläiset olivat kerääntyneet Darenin eteen. Hän seisoi kädet puuskassa selkä meihin päin ja poltti tupakkaa. Oven kolahtaessa kiinni hän kääntyi meitä päin ja levitti kätensä ja virnisti.
"Tervetuloa ystävät. Miten olisi pieni vaihtokauppa?" Darenin virnistys leveni. Mutristin huuliani inhosta. Darenilla oli valkoinen hihaton paita joka paljasti hänen tatuoidut käsivartensa. Ray näytti häntä paljon vanhemmalta mustassa nahkatakissaan, vaikka todellisuudessa Daren oli ainakin 25-vuotias.
"Vaihtokauppaa, niin..." Ray sanoi ironisella äänen sävyllä. Daren huitaisi kättään ja hänen ympärillä olleet miehet hajaantuivat kauemmas, mutteivat kuitenkaa kovin kauas meistä. Jengiläiset tarkkailivat meitä silmä kovana ja kiristelivät hampaitaan.
      Daren napsautti sormiaan ja varastorakennuksen portaiden alla ollut ovi aukesi. Kaksi miestä pitelivät Stacya käsivarsista kiinni. Stacy roikotti päätään ja hänen vaaleat luonnonkiharat hiuksensa roikkuivat elottomina hänen kasvojensa edessä. Silmäni laajenivat ja käännyin katsomaan Rayta.
"Ray!" Ärähdin ja käänsin katseeni takaisin Stacyyn. Ray viittasi minulle kädellään ja katsoi suoraan Dareniin.
"Sä annat meille Stacyn takasin ja mä lupaan et sa saat kulkee vapaasti sun huumeiden kanssa X-cityn läpi." Ray sanoi ja siristi silmiään häijyyn tapaan. Daren puhalsi savuja Rayn naamalle.
"Mä en tyydy noin vähään teijän rakkaasta ystävästä" Daren sanoi omahyväisesti ja napsautti sormiaan. Toinen Stacystä kiinni pitänyt "vartia" tarttui hänen hiuksiinsa ja veti hänen kasvonsa näkyviin. Stacyn otsaa pitkin valui veri ja hänen silmänsä olivat lasittuneet.
"Voi älkää huoliko, Stacylla tulee olemaan oikein mukavaa meijän kanssa täällä." Daren sanoi ja Stacyn säpsähti. Työnnyin Rayn rinnalle.
"Mitä te tahotte sitte?" Kysyin happamasti. Darenin hymy leveni.
"Ihan pienen jutun vaan. Te saatte nimittäin hoidella Ronaldin mun tieltä tai Stacy jää tänne." Daren sanoi maireasti ja heitti tupakan lattialle Rayn jalkoihin. Rayn silmissä salamoi.
"Mä en ala tappamaan kyttiä! Sä saat keksiä jonkun muun tavan!" Ray karjui ja hapuili asettaan. Ympärillemme kerääntynyt jengi kaiveli omat aseensa esille. Laitoin käteni selälleni valmiiksi, jos tarvitsisin asetta.
     Daren murahti "No sitten mulla ei oo mitään tekemistä teijän kanssa." Ja asteli ovelle päin. Ray kiristeli hampaitaan ja latasi aseensa, mutta niin tekivät myös ympärillä olevat jengiläiset.
"Hoidelkaa ne!" Daren sanoi ja hävisi oven taa. Laukaukset lensivät meitä kohti.
     Muistan kuinka väistin luodit ja ammuin useamman jengiläisen maahan. Silmäkulmassani Stacy kolkattiin tajuttomaksi ja vartijoina toimineet miehet tarttuivat omiin aseisiinsa. Ray syöksyi hallissa olevien konttien taakse ja ampui ympärillemme kerääntyneitä jengiläisiä. Hän oli saanut jo raapaisuja luodeista kuten minäkin, mutta viristi silti häijysti. Aseestani loppuivat panokset ja heitin sen syrjään. Sisälläi roihuava tuli pääsi valloilleen ja näkyi silmissäni. Muutamat jengiläisistä, jotka olivat lähelläni älysivät perääntyä ennen kuin ehdin tappaa heidät kylmästi veitselläni. Kylmä rauha valtasi minut ja silmäni kiiluivat hulluina kun hyökkäsi jäljelle jääneiden kimppuun. Kuulin kuinka Ray karjui nimeäni, mutta en kiinittänyt siihen huomiota, koska minut vallannut murhanhimo oli liian suuri.
     Kun viimein kaikki jengiläiset oli tapettu huomasin istuvani lyyhistyneenä verilammikossa. Ray katsoi minuun järkyttyneenä ja hätkähti kun käännyin katsomaan häneen. Katseeni oli kylmä. Kylmä ja hyvin häijy. Murhaaja minussa oli herännyt ja ottanut vallan. Nauroin lattialla häijysti veitsi yhä kädessäni. Ray veti Stacyn kainaloonsa ja perääntyi kohti ovea. Silmäni kiiluivat hämärässä kun syöksyin heitä kohti veitsi valmiina.
_____________________________________________
Tää on synkkä tarina tytöstä, jolla napsahtaa päässä. Sen voi ite miettiä miten se on päätyny tohon jamaan, mut mie ajattelen et siihen liittyy esim. huumeet ja vähän mielenterveysongelmat + fiktiivinen tulevaisuus scifillä höystettyen. :'))) Kai...? No mutta mielipiteitä? Ruusuja vai risuja? Järkytystä? Mitämitämitä siellä teidän päissänne liikkuu? Kertokaa olkaa hyvä :DD

Aavikkoruusu - osa 7

Jähmetyin paikalleni seisomaan, pimeään. Annabel tuhahti takanani ja tönäisi minua uudelleen selkään. Kuulin edeltäni askelia.
"Varo portaita..." Dan mutisi edeltäni ja laittoi taskulampun päälle. Näin hänen hahmonsa edelläni. Ann laittoi myös lampun päälle ja näin hiekkaisen käytävän lattian ympärilläni. Ilma oli tunkkaista ja tunnelissa oli hiostavaa. Huppari liimautui selkääni. Käytävä vietti hitaasti alaspäin ja aina välillä tuli muutamia portaita, jotka nopeuttivat matkaamme alaspäin. Hiekka rahisi jaloissani ja aina välillä Ann tökkäsi lampulla selkääni, jotta liikkuisin nopeammin eteenpäin.
      Astelimme hiljaisuudessa jonkin aikaa. Danin selkä oli ollut koko matkan ainakin kymmenen ellei kahdenkymmenen metrin päässä edelläni. Aloin kuitenkin saavuttamaan häntä. Ehkä hän hisdasti tahallisesti tahtia. Nostin katseeni hänen niskaansa.
"Ann... Otit sä sen kartan mukaa?" Dan sanoi ja raapi niskaansa. Valokeila valaisi Danin edeltä kahta käytävää. Jähmetyin kuuntelemaan mitä Ann sanoisi.
"Sä sanoit viimeeks et se pitäs hävittää... Ja meinaaks sä ettet muista minne pitäs mennä!?" Ann tuhahti ja kuulin kuinka hän polkaisi turhautuneena jalkaansa käytävän hiekkaiseen maahan. Dan henkäisi edelläni ja kääntyi.
"Mä oon ollu täällä viimeks isän kanssa! Se ohjas meijät tätä kautta aina pois, ei mulle tullu mieleekään sillon miettiä mitä käytävää me käytettiin! Tosin onko sillä väliä tullaanko me sinne N Kinneyn tielle vai Red Hillin juurelle?" Dan puuskahti. Kuuntelin korvat höröllä ja kuuntelin tuntemattomia nimiä. Ann tuhati takanani.
"Äly hoi! Jos me mennää Red Hillile ni sit me kävellään yli puolet pidempi matka. Ja sieltä ei pääse niin helposti pois ku N Kinneyn tieltä. Siellä sentään on liikennetteä!"
Tuijotin hiljaa Danin rintaan. Hän huoahti.
"No mennään sit tonne. Sen luulis vievän tielle. Ainakaa tää ei enää vietä alas vaan ylös päin." Dan huokaisi ja kääntyi vasemman puoleiselle tunnelille. Ann ynähti takanani.
      Kävely jatkui tapasaisella mutta aina vain kivisemmällä käytävällä. Käytävä teki välillä yllättäviä mutkia ja kolhin muutamaan otteeseen käsiäni karheaan seinämään. Ann tuntui tuntevan reitin ja puikkelehti takanani pitämättä ylimääräisiä ääniä. Dankin tuntui tuntevan reitin, vaikkei ollutkaan alunperin varma reitistä. Tunnelissa oli ahdasta ja tunkkaista. Välillä tunnelin katto oli niin matalalla, että edelläni kävelevä Dan joutui kyykistelemään, mutta minun ei tarvinnut kuin hieman kumartua. Ann valitti takani, kun hänen hiuksensa hipoivat kattoa ja niihin tarttui hiekkaa.
      Olin ollut koko matkan hiljaa, mutta uteliaisuuteni oli jo liian suuri ja avasin suuni.
"Minne me mennään? Ja kuka tän on rakentanu?" Jouduin yskimään hetken ennen kuin sain ääntä aikaiseksi. Dan raapi päätään.
"No nää on ollu vaikka kuin kauan olemassa. Mitä mä ymmärsin, ni mun isoisoisä ois rakentanu näitä jonkun sen aikasen kaivoksen oikoreitiks. Myöhemmin näitä käytettii, niiku me nyt, pakoreittinä. Tää oli aikasemmin lyhyempi, mut muutama sortuma on pidemtäny tätä." Dan sanoi hetken mietittyään.
"Tää ei alun perin ollu yhteydessä meijen taloon, mut sä et varmaan oo huomannu, mut me ohitettiin muutamia ovia jotka vei ihan meijen talon viereen sillon käytävän alussa." Dan mutisi ja kurkkasi sitten olkansa yli. Nyökkäsin hänelle.
"Umm.. En huomannu. Vieks tää siis jonnekki kimmei tielle?" kysyin ja harpoin Dania kiinni. Dan naurahti.
"N Kinneyn tielle. Se on lähin isompi tie. Sä oot varmaan tullu sitä pitkin tänne." Dan sanoi. Hän kuulosti hyvän tuuliselta. Säpsähdin. Nyökkäilin itsekseni ja jatkoin Danin seuraamista.
    Käytävän maa alkoi muuttua kevyemmäksi. Saatoin erottaa seiniä tukevat puut. Niitä oli aina vain enemmän ja lyhyempien välimatkojen päässä. Hiekka pölysi jaloissamme ja käytävä alkoi viettää aina vain jyrkemmin ylös päin. Viimein se muuttui portaiksi. Dan istahti alimmalle portaalle.
"Annabell ojenna meille vettä." Hän ojensi kättään meitä kohti. Ann kaivoi laukkuaan. Hän heitti veljelleen pullon ja roikotti edessäni pientä vesikanisteria. Tartuin siihen heikoin sormin ja join virkistävää vettä.
"Näitten portaitten päästä me päästään takasi pinnalle." Dan sanoi ja hymyili leveästi. Vastasin hänen hymyynsä.
___________________________________________________
Aaaaahh.. No tällänen jatko. Toivottavasti vastas odotuksia ees jossain mielessä. Vähän ehkä jumahtivat tonne tunneliin, mut seuraavaks alkaa tapahtumaan! :D Risut, ruusut alas kommentteina!
Ei kopiointia! Täysin omaa tekstiäni! ;)

Aavikkoruusu - osa 6

Istuin hilljaa hänen sinisten sänkypeitteidensä keskellä. Jokainen liike sai peiton kahisemaan. En ollut syönyt sitten eilisen iltapäivän ja se alkoi jo tuntumaan. Täytyi olla jo keskipäivä, sillä aurinko oli jo noussut korkealle taivaalle. Nakersin ujosti etusormeni kynttä ja mietin. Danin käytös oli yllättänyt minut täysin. En ollut varautunut siihen, että hän halaisi minua. Dan oli sitä ennen vain puolustanut minua kun Annabell oli halunnut minut ulos heidän mökistään, vaikka olin ollut heikossa kunnossa. Ajatus ulosheitosta muitutti minua seikasta joka minun täytyisi ottaa esille Danin kanssa ennemmin tai myöhemmin.
      Dan kolusi keittiössä. Pystyin kuulemaa kuinka ruokailuvälineet kilisivät osuessaan toisiinsa, kuinka vesi valui lasiin ja kuinka leipä antoi periksi veitsen terän leikatessa sen läpi. Mahani kurisi ja koska syömisestä oli aikaa ja olin vielä heikko aavikolla kävelemisen jälkeen, minua alkoi heikkottamaan ja pyörryttämään. Vaaleansiniset seinät ja vaaleakatto huojuivat silmissäni. Kaaduin selälleni sängyn päälle ja silmissäni pyöri.
      Havahduin siihen kun joku pyyhki kasvojani kostealla rievulla. Siristelin silmiäni, mutta näin vain sinistä ja valkoista.
"Hei.. Sä menetit tajuntas. Jos sä vaan jaksat ni sun kannattas juoda vähän." Danin ääni sanoi lempeästi. Räpyttelin silmiäni ja yritin nähdä hänet. Hitaasti näköni selkeytyi ja pystyin erottamaan hänen kasvonsa. Rauhallisesti ruskeilla silmillään minuun katsoessaan minusta tuintui kuin hän olisi ollut enemmänkin huolissaan minusta.
"Otat sä nyt tätä vettä vähän?" Dan kysyi ja nyökkäsin hänelle varovasti. Työnsin itseäni käsillä istuma-asentoon. Dan ojensi minulle lasi, joka oli puolillaan vettä. Sormeni tuntuivat kankeilta koukistaessani niitä lasin ympärille. Join hitaasti vettä ja käänsin katseeni lasista Daniin. Dan kaivoi lipastoaan ja kääntyi katsomaan minua paita sylissään.
"Tos pöydäl on leipää. Jos ei haittaa mä puen vähän jotain päälle." Dan pujotti paidan päälleen. Nyt vasta huomasin että hänellä oli t-paidan lisäksi päällään vain bokserit. Puna nousi ujosti poskilleni ja nappasin leivän pöydältä. Dan jatkoi vaatteiden etsimistä.

Istuimme keittiössä juttelemassa siitä mitä minä muistin. Kerroin Danille kuinka olin muistanut nimeni ja sen että muistin olleeni auton kyydissä. Parrakkaasta miehestä en maininnut sanaakaa. Pelkkä ajatus sai kylmät väreet kulkemaan selkääni pitkin, vaikken tiennyt miksi pelkäsin häntä. En muistanut. Kova pauke keskeytti muisteluni ja Ann ilmestyi sisälle säikähtäneen näköisenä. Hän veti oven nopeasti kiinni ja salpasi sen perässään. Punaiset hiukset keikkuivat ympäriinsä kun Ann syöksähteli sulkemaan ikkunaluukkuja. Dan valpastui ja nousi seisomaan.
"Annabell! Mikä nyt on? Ann! Selitä mulle, sano jotain!" Dan huudahti ja näytti hieman hämmentyneeltä ja turhautuneelta samaan aikaan. Ann pysähtyi käytävässä.
"Dan, kiitos sun kaktustytön, meille on tulossa joku aseistettu hullu!" Ann huusi naama punaisena. Hiki pisaroita valui hänen ohimoltaan leukaa pitkin ja tippui lattialle. Hän irvisti ja heti irrotettuaan katseensa Danista hänen kasvoilleen tuli huolestunut ja lasittunut ilme. Aivan kuin  hänen kasvoilleen oltaisi laitettu naamio. Ulkoa kuului auton moottorin hurinaa.
      Dan veti minut perässään perällä olevaan huoneeseen. Seisoin hämmentyneenä ovella. Mitä hän täällä ajatteli tehdä? Dan kyyristyi maton kohdalle ja siirsi sen syrjään. Hän pujotti sormensa puunsyyn kohdalla olevaan reikaan ja veti. Lattialaudat narahtivat ja hämmästyksekseni huomaamaton kansi nousi ylös. Dan kopeloin hetken aukkoa ja veti sieltä sitten haulikon. Haukoin henkeäni ja käteni nousi vaistomaisesti suuni eteen ettet huudahtaisi hämmästyksestä ja järkytyksestä.
"Meil on pakko olla joku jolla suojata itteään." Dan mutisi ladatessaan asetta. Se ei sopinut lainkaan Danin ulkonäköön. Hänen huoneensa nähtyään näin Danissa enemmän surffaajan kuin cowboyn joka pelasti tytön ja hoiteli pahat miehet. Nojasin ovenpieleen ja valui sitä pitkin lattialle istumaan.
"Hei Amy, nyt ei oo aika istuu lattial. Mee Annabellin huoneesee." Dan sanoi ja huitaisi kädellään ovea kohti. "Nyt!" Hän huudahti kun en heti noussut. Ponkaisin ylös lattialta.
"Juuuhh..." Mutisin itsekseni hieman loukkaantuneena ja hämmentyneenä. Ann seisoi jo huoneessaan selkä minuun päin. Emmin hetken ovella ja astuin sisäpuolelle. Ann käännähti.
"Sä, sä senkin!" Hän murahti, mutta näpersi hermostuneesti hiuksiaan. Seisoin jähmettyneenä ovella ja katsoin Ann'ia silmiin. Hän näytti todella kalpealta ja vaivautuneelta pyöritellessään punaisia hiuksiaan käsissään.
      Dan marssi huoneeseen ja jäi katsomaan meitä vuoronperään.
"Annabell! Sä tiedät mitä pitää tehä jos joku uhkaa meitä! Ja nyt ala toimimaa, meijen on siirrettävä tota sun nojatuolia ja seinävaatetta." Dan murahti sisarelleen ja potkaisi nojatuolia kengällään. Hän käänsi katseensa nopeasti minuun.
"Äh.. Et sä voi tolleen mennä minnekkää.. Ann anna joku sun huppari Amylle, ja kengät ois kans hyvät." Tuijotin hiljaisena lattiaan ku Ann kaivoin minulle hupparin ja kengät. Hän ei näyttänyt tyytyväiselta, muttei alkanut valittamaankaan.
"Palauta nää sit." Ann murahti ja nappasi olalleen laukun. "Kiitos.." mutisin vetäessäni hupparia päälleni.
      Dan siirsi muhkeaa nojatuolia huoneen keskelle ja Ann nyhti seinävaatteen rivakoin ottein seinän edestä jättäen sen puoliksi yhä roikkumaan. Odotin näkeväni taas pienen luukun, jossa olisi jotain, mutta huomasin, että seinävaate ja nojatuoli olivat peittäneet pienen seinään upotetun kaapin. Dan repäisi oven auki ja kurkisti sisälle. Hän kolusi hetken hämärässä ja ojensi pimeydestä sisarelleen lampun ja piti yhtä omassa kädessään. Hämmennyin. Mitä tekisimme keskellä päivää kahdella taskulampulla, aavikolla? Dan vilkaisi minuun ja sisareensa ja astui kaapin sisälle. Tuijotin hölmistyneenä kun hän katosi kaapin sisälle. Ann pyöritti silmiään ja tyrkkäsi minut Danin perään. Meinasin kompastua kaapin reunaan. Säpsähdin kun huomasin ettei kaapilla ollut lainkaan takaseinää. Ann tuli aivan taakseni ja veti sekä oven että seinäkankaan takanamme kiinni. Kaappiin tuli pilkkopimeää.
__________________________________________________
Toivottavasti joku on nyt ihan mielettömän ilonen et sain kirjotettua jatkoa. Tää oliki monen päivän urakka et sain sellasen ku halusin. Tosin vielläki voisin vähän hioa tota alkua. Risuja ruusuja ja ihan mitä haluuttekaa ikinä antaa, otetaa ilosena vastaan. Kritiikki on aina rakentavaa, kertoo vähintää et jotain pitäs ehkä parantaa. Ja kehut on aina kivoja, vaikka aina ei tunnu et ois sen arvosta et pitäs ihan kehua :'D Mut juu olkaapa hyvä!!!

Aavikkoruusu - osa 5

Heräsin sohvalta hiukset takussa ja suu kuivana. Nähtävästi olin nukahtanut sohvalle sen jälkeen ku olin iltapäivällä muistanut viimein nimeni. Pöyhin hiusiani ja siirtelen niitä naamani edestä. Vilkuilin ympärilleni ja nousin hitaasti sohvalta ylös. Joka paikkaan särki. Sohvalla nukkuminen ei tainnut sopia minulle. Venytelin sitä miettiessäni. Hiippailin ovelle ja kurkistin käytävään. Ketään ei näkynyt ja kaikki ovet olivat kiinni. Katselin Ann'n huoneen ja vessan ovea, sekä ovea jonka taakse en ollut kurkistanut. Uteliaasti ja varovasti astellen menin ovelle ja painoin korvani sitä vasten. Sisältä kuului rauhallista hengitystä. Huoneen täytyi olla Danin.
      Dan oli iltapäivällä ollut niin hämmentynyt minun reaktioistani, mutta silti ymmärtäväisesti antanut minun rauhoittua itsekseni, kun sitä tarvitsin. Hänen kätensä tulivat mieleeni. Hän oli laskenut kätensä kyljilleni huutaessani ja huojuessani voimattomana ja hämmentyneenä, jotta en olisi kaatunut. En tiedä miksi, mutta hän piti kätensä lanteillani siihen saakka kunnes muistin nimeni. Hän oli raapinut turhautuneena päätään ja siristellyt söpösti silmiään.
      Punastuin taas. Danissa oli jotakin joka sai minut punastumaan ja se häiritsi minua. Puistelin päätäni ja nojasin seinään. Hengitin muutaman kerran syvään ja hiivin takaisin ovelle. Laskin käteni varovaisesti kahvalle ja käänsin sitä sydämmeni alkaessa pamppailemaan. Ovi lipui hiljaisesti muutamia senttejä auki. Kurkistin sisälle.
     Oli kuin olisin kurkistanut jonnekkin muualle ku aavikolla pienessä mökissä olevaan huoneeseen. Seinät olivat hempeän vaaleansiniset. Lattia oli vaaleaa puuta ja ikkunassa roikkuivat valkoiset puuvillaiset verhot. Kaikki kalusteet, sänky, tuoli, pöytä ja lipasto, olivat vaaleaa puuta. Lipaston päällä oli valkoinen pieni liina, jonka päälle oli laitettu korillinen simpukoita. Erivärisiä ja kokoisia simpukoita. Mutta niitä oli muuallakin. Seinällä olevissa tauluissa oli merta ja simpukoita, lokkeja ja hiekkarantaa, kaloja ja sinivihreää ryöppyävää vettä. Sänkypeitteet olivat siniset tyynyjä lukuunottamatta, sillä ne olivat valkoiset.Silmiin pistävin asia huoneessa oli kuitenkin kulmassa seinään nojaava surffilauta. Se oli massiivisen kokoinen pienessä huoneessa, muttei näyttänyt eksyneeltä, ellei katsonut ulos ja huomannut, että oltiin keskellä hiekkaa ja kaktuksia.
      Suuni loksahti auki ja henkäisin hämmästyksestä. Työnsin huomaamattani ovea enemmän auki ja katselin suurin silmin ympärilleni. Dan nukkui sängyssään selkä oveen päin, enkä huomannut häntä ensin, niin hyvin hän oli maastoutunut muhkeaan peittoonsa. Astelin varovaisesti pidemälle huoneeseen ja silitin varovaisesti lipaston päällä olevia simpukoita. Ne tuntuivat niin sileiltä ihoani vasten. Minua hymyilytti. Kahina keskeytti minun ajatukseni ja älysin, että olin hänen huoneessaan luvatta. Hiivin nopeasti takaisin ovelle ja käännyin ovea sulkiessa katsomaan vielä sisälle. Silmäni rävähtivät auki. Dan katsoi minua unisena ja virnisti kiusoitellen.
"Niin sitä sitten nuuskitaan toisten huonee---ita..." Dan sanoi haukotelle samalla. Pyöritin päätäni pienellä liikkeellä ja tuijotin kokoajan Dania silmiin. Hän nousi istumaan sänkynsä laidalle ja taputti sänkyä.
"Tule hetkeksi tähän niin jutellaan. Mä luulen et sulle tekee ihan hyvää puhua vähän." Hän sanoi ja hymyili lempeästi. Katsoin Dania epäillen ja vilkuilin vuoroin häneen ja sänkyyn.
"Hei hei, en mä sua syö vaikka sä mun viereen istusit." Dan sanoi ja kallisti päätään. Astelin varovasti ja istahdin hänen viereensä, jättäen kuitenkin puolen metrin välimatkan Daniin. Dan katsoi minua vaalean ruskeilla silmillään ja naurahti.
"Voi kuule! En mä oikeesti tee sulle mitään vaikka sängyllä ollaanki!" Punastuin ja käänsin katseeni muualle. Kuulin kuinka Dan taisteli naurua vastaan. Sänky hytkyi hänen naurustaan ja minua alkoi hymyilyttää. Vilkaisin Daniin päin.
"Nonii, löytyyhän sulta hymykin!" Hän sanoi ja hymyili minulle leveästi. Katsoin ujosti sylissä olevia käsiäni, kun Dan otti toisen käteni käteensä. Hänen ihonsa tuntui lämpimältä koskettaessaan kättäni. Nostin hämmentyneenä katseeni ja tuijotin Dania silmiin. Hänen ilmeensä oli muuttunut.
"Amy, ei sun tartte näytellä urheeta. Sä saat itkee jos siltä tuntuu." Hänen katseensa oli alakuloinen, mutta silti lämpöinen. Purin huultani. Tunteeni nousivat taas pintaan ja nielenkelin. Tuijotin Danin kädessä olevaa kättäni ja suljin silmäni.
"Mä... siis ku..." mutisin. Kuulin Danin liikkuvan. Tunsin Danin liikkuvan! Aukaisin silmäni nopeasti.
      Dan oli nopea liikkeissään. En ehtinyt tehdä mitään. Dan oli ottanut varovaisesti otteen kädestäni ja vetänyt minut lähes syliinsä. Hän piteli minua kainalossaan ja painoi leukansa hiuksiini.
"Dan!" Älähdin hänen kainalossaan hätääntyneenä.
"Amy... Et sä oo enää yksin." Hän mutisi ja tunsin hänen hengityksensä hiuksissani. Hän painoi minua lempeästi syliinsä ja halasi minua. Lähes jähmettyneenä nojasin hänen rintaansa ja nieleskelin kyyneleitä.
"Dan..." Mutisin. "Ei sun.. kyl mä.. ymh.." Dan nosti sormillaan kasvojani ja katsoi minuun pakottaen samalla minut katsomaan itseään.
"Mä en tee sulle mitään. Mä haluun vaa et sä tunnet olos turvalliseks." Sanottuaan sen hän päästi leuastani irti. Kyyneleet valuivat poskilleni. Painoin pääni hänen paljaaseen rintaansa ja itkin. Dan kääri olkapäilleni viltin ja tuuditti minua rauhallisesti samalla kun itkin.

En tiedä kauanko itkin, mutta Dan istui koko sen ajan vierelläni ja hyräili hiljaa. Rauhotuin itkettyäni niin kauan kunnes ei ollut enää kyyneliä mitä itkeä. Nikottelin hiljakseen ja pyyhin viimoisia kyyneliä viltin kulmaan.
"Kiitti." Mutisin ja yritin nousta Danin kainalosta. Dan ymmärsi mitä yritin ja piteli minun olkapäistäni kiinni.
"Amy. Sä voit oottaa hetken tässä. Mä haen sulle juotavaa ja jotain mitä sä voisit syödä. Voisin ottaa itekki jotain." Hän sanoi ja nousi ylös. Ripein astelin hän hävisi käytävään. Jäin hänen sängylleen istumaan hämmentyneenä.
___________________________________________________
Anteeks ku jouduitte odottamaa! Nyt kuiteki sain kirjotettua taas jatkoa! Toivottavasti piditte! Seuraavalla kerralla alkaa taas tapahtumaa!!! Risut, ruusut ja kommentit alapuolelle! Ei kopiointia!

Aavikkoruusu - osa 4

Huusin kunnes olin käyttänyt kaiken hapen. Kuin kala kuivalla maalla haukoin henkeäni. Painoin käsiäni rintaani vasten ja nojasin eteenpäin. Dan piti kättään selkäni päällä huolestuneena, mutta pysyi vaiti. Ann tuijotti minua ja pudisteli päätään. Punaiset hiukset keikkuivat silmäkulmassani. Kylmä hiki valui kylkiäni pitkin vaikka terassille kävi virkistäviä tuulahduksia vuorilta.
"Hän..! Hän, hän... Hän tulee!" Takertelin paniikissa ja puristin silmäni kiinni. Muutama kyynel valui poskilleni. Dan katsoi minua ymmällään ja aukoi suutaan yrittäessään sanoa jotakin. Hämmästys oli kuitenkin vienyt hänen kielensä. Ann ei tuntunut häiriintyneen kohtauksestani.
"Jaa kuka tulee? Kuka sut muka haluis mihinkää?" Ann sanoi epäuskoisen kuuloisena. Tuijotin yhä eteeni lamaantuneena.
      Dan tuntui löytävän toimintakykynsä ja lopetti selkäni silittämisen. Hän suoristi selkänsä ja kaappasi kyljistäni kiinni. Nostin lasittuneet silmäni häneen, mutten rauhoittunut.
"Rauhotu, rauhotu jooko..? Ei tänne oo tulossa kukaan." Dan sanoi hieman epätoivoisena. Purin huultani ja räpyttelin silmiäni. Ann ynähti ovella. Nostin katseeni häneen ja jäin tuijottamaan hänen paitaansa. Valkoisessa paidassa oli kuva bensiiniasemasta. Aseman eteen oli pysäköity vanha avoauto, jonka kyydissä istui cowboy-hattu päässään mies leveästi hymyillen. Kylmät väreet kulkivat selkääni pitkin ja ihoni nousi kananlihalle. Kuvan yläpuolella luki koristeellisin kirjaimin "WildWest". Kipu vihloi pääni läpi kun muistini palautui pienin palasin takaisin. Huulestani alkoi vuotaa verta purressani sitä kovempaa.
      Välähdys. Punainen auto jonka kyydissä istuu iloisesti nauravia tyttöjä. Kaikki katsovat odottaen samaan suuntaan. Eräs tytöistä pyörittää ikkunan auki ja nojaa autosta ulos. "Amy ala tulla! Ei ne pojat ikuisesti oota!" Lisää naurua. Tytöt hälisevät ja näkökulma muuttuu. Auto liikkuu kuivan ja harvan metsän läpi kulkevaa tietä eteenpäin. Musiikki soi ja muutama tytöistä laulaa mukana. Joku ottaa etupenkillä kuvan takapenkillä istuvista. Valo häikäisee ja muisto muuttuu utuiseksi.
      Hengitän raskaasti. Dan pitelee minua yhä kiinni. Nyt lanteiltani. Pieni ääni takaraivossani huomauttaa siitä, mutta päälimmäisenä mielessäni pyörii yksi asia: Amy. Niin. Se on minun nimeni. Nostan katseeni kuistin laudoista.
"Amy." Sanon ääneen ja Dan jää tuijottamaan minua.
"Mitä sinä sanoit? Am..?" Dan kysyy ja siristää miettiessään silmiään. Huomaan kuinka hänen silmäkulmiinsa syntyy pieniä suloisia uurteita.
"Amy" sanon uudelleen ja jopa hymyilen haikeasti. "Amy!" Sanon jo lujemmalla äänellä ja minua alkaa hymyilyttää enemmän. Dan katsoo minua hämmentyneenä ja toistaa perässäni kysyvästi: "Amy?" Nyökkään ja alan nauraa kyynelten valuessa. "AMY!" Hihkaisen ja hyppään Danin kaulaan. Dan hätkähtää mutta nappaa minut kiinni. Nauran hänen korvaansa ja hymyilen.
      Ann ei tunnu ymmärtävän iloani. Hän tuijottaa minua ovelta ja löntystelee sisälle samalla mutisten itsekseen.
"Amyamyamy.. yh-hyh-hyh-hyy A-myyyy!" ironia tursuaa jokaisen kirjaimen kohdalla. Ruumiini vallannut ilo laimenee ja vetäydyn nopealla liikkeellä irti Danista. Dan jähmettyy paikalleen.
"Anteeks. Eihän mun ollu sua tarkotus piätellä.." hän sanoo hieman hämillään. Pyöritän päätäni.
"Mähän se hyppäsin sun syliin..." Punastun ja hämmennyn reaktiostani. En ole punastellut pitkään aikaan. Tai ainakin minusta tuntuu siltä. En ole varma. En muista. Työnnän karanneet hiukseni korvan taakse ja kävelen varovasti Danin ohi sisälle. Tunnen kuinka hänen katseensa seuraa loittonevaa selkääni. Minua hymyilyttää. Amy. Olen niin onnellinen, että muistan nimeni etten osaa sanoin kuvailla tunnetta joka kutittaa rinnassani.
      Pääsen pieneen huoneeseen jonka sohvalta heräsin. Istuudun alas ja alan tarkkailla itseäni. Jalkani ovat rakkuloiden jälkeen kaamean näköiset. Käsivarteni ja jalkani ovat täynnä jälkiä. Haavoja, mustelmia ja arpia. Parrakkaan miehen kasvot häilyvät mielessäni ja minua kuvottaa. Ilon tunne katoaa. Menneisyyteni on edelleen mysteeri. Eikä nähtävästi kovin kaunis mysteeri.
_____________________________________________________
Ehkä vähän tavallista lyhyempi jatko, mut ainaki sain sen kirjotettua!
Kehut ja haukut otetaan vastaan! Sori viel jos on kirjotusvirheitä!
EI KOPIOINTIA!

Sorryy

Aavikkoruusun neljäs osa myöhästyy vieläki vähän lisää... :((( Mut yritän viikonloppuna saada jotain tuottoisaa aikaseks! :) Katotaa kuin käy! Pärjäilkää ja sietäkää viel pikkasen odotusta 8)
Muutamia kuvia tähän loppuun päivää piristämää: (weheartit.com)

PS. vastatkaa kyselyyn sivun laidassa ;)

Aavikkoruusu - osa 3

Makasin vessan oven edessä Danin jalkojen juuressa ja itkin.
"Mä en muista... mä en muista..." Hoin hiljaa ja puristin käsiäni nyrkkiin. Dan kyykistyi viereeni ja silitti tukkaani. Nostin katseeni.
"Rauhotu nyt nii voidaa mennä puhumaa muualle. Ei sun käytäväs tarvii olla lattial itkemässä." Dan ojensi kätensä. Pyöritin päätäni ja jatkoin itkemistä. Oloni oli kurja. Kävely oli ärsyttänyt jo valmiiksi arkoja jalkojani. Rakkulat olivat hyvin kipeät, eikä minua huvittanut nousta ylös. Dan huokaisi ja kaappasi minut lattialta. Kiljahdin hämmästyksestä ja aloin rimpuilemaan voimattomasti.
"Eieiei..  laske mut alas..." Sanoin tukahtuneella ja valittavalla äänellä kyynelten yhä hiljalleen valuessa poskilleni. Huidoin voimattomilla käsilläni Dania, mutta luovutin huomatessani ettei sillä ollut mitään vaikutusta.
"Rauhotu nyt! Hemmetti en mä oo sua tappamassa!" Dan murahti ja laski minut sohvalle. Vilkaisin itkuisin silmin Daniin ja painoin kasvoni sohvatyynyyn. Dan istuutui sohvan reunalle.
"Sä tarttet vähän aikaa. Kyl sä viel muistat sun nimen. Mut miks mä kutsun sua nyt ku en tiiä sun nimee?" Dan kysyi ja silitti selkääni varovaisesti. Vilkaisin häneen ja pyöritin hieman päätäni.
"Miten ois joku aavikkoon liittyvä? Tai joku lempi nimi?" Dan kysyin ja nosti kasvojani, jotta näki kasvoni.
      Ruskeat takkuiset kiharani laskeutuivat olkapäilleni. Kyyneleistä punaisiksi muuttuneet vihreät silmäni katsoivat Dania takaisin. Dan hymyili minulle, mutta minua ei hymyilyttänyt. Laskin katseeni lattiaan.
"Mä en... Ähhh..." Mutisin ja kyynel valui poskelleni. Dan katsoi minuun ja pyyhkäisi kyyneleen poskeltani.
"Anna olla. Kyl se siitä. Jos sä vaikka käyt suihkussa. Virkistäis." Nyökkäsin Danille joka ojensi kätensä minulle. Hän tuki minua kun kävelimme vessaan. Ennen kuin lukitsin oven Dan ojensi minulle vielä vaalean pyyhkeen.
      Suihku teki hyvää. Sain puhdistettua rikki menneet jalkapohjani ja hiekan iholtani ja hiuksistani. Sillä aikaa kun olin suihkussa Dan oli lainannut siskoltaan Ann'lta minulle puhtaan puseron ja shortsit. Puin vaatteet päälleni ja kävelin varovaisin askelin keittiön kautta ulos pienelle kuistille, jolla Dan oleskeli. Hän nyökkäsi minulle.
"Jos sun jalat on viel arat ni sun ei kannata kävellä paljoa." Nyökkäsin hänelle takaisin. Tuijotin kuivaa  aavikkoa ja aurinkoa, joka oli jo laskemassa vuorten taakse. Dan seurasi katseellaan kun istuuduin kuistilla ollevalle tuolille.
"Mist sä oot saanu kaikki noi mustelmat ja naarmut? Sul on näköjää joitain arpiaki.." Dan kysyi varovaisesti ja viittasi kädellää nyt paljaisiin sääriini. Laskin katseeni jalkoihini. Jalkani olivat kirjavat mustelmista ja naarmuista. Erotin myös muutaman haalean arven jaloistani. Käsivarsissanikin oli muutamia mustelmia ja naarmuja. Hämmennyin. En ollut ajatellut kuinka kurjalta näytin.
"Eihän sua vaan oo pahoinpidelty?" Dan kysyi huolestuneena kun en vastannut. Tuijoin suurin silmin Daniin. Kyyneleet tulivat silmiini ja ravistin päätäni vimmatusti.
"Mä en tiiä! Mä en vaan muista!" Huusin ja singahdin tuolilta ylös. Veri pakeni päästäni ja silmissäni sumeni hetkeksi. Ehdin nähdä Danin hämmästyneen ja huolestuneen ilmeen kun kaaduin puiselle kuistille.
      Dan syöksyi vierelleni ja nosti minut istumaan kuistin portaille. Ann tuli ovelle ja katsoi minua hieman nyrpeästi. Hän näpräsi punaista hiuskiharaa ja jauhoi purkkaa.
"Voi voi.. No meijän pikku Dan hoitaa ja lellii. Lässynlää." Ann sanoi ja nyrpisti nenäänsä. Dan mulkaisi Ann'ia halveksuen.
"Annabell eiks sulla oo lainkaa tunteita!?" Dan huusi noustessaan lattiatasolta ylös. Ann'n silmissä leiskui.
"Kuin sä kehtaa kutsuu mua tolla nimellä! Sä tiiät et mä vihaan sitä!" Hän kirkui ja läimäytti veljeään naamalle. Danin pää notkahti läimäisyn voimasta sivulle, mutta hän käänsi sen takaisin siskoaan kohti.
"Älä sä läimi mua!" Hän huusi ja mulkaisi raivoissaan siskoaan. Nousin arasti ylös portailta.
"Älkää... Älkää mun takia..." Tartuin Dania hihasta ja nyin häntä kauemmas Ann'sta. Ann vilkaisi minuun happamana ja käänsi meille selkänsä. Dan tuhahti.
"Anna olla. Ei Ann lopeta ennen ku se voittaa." Katselin kumpaakin vuoron perään.
      Kumpikin hiljeni hetkeksi ja katseeni harhaili Ann'n päällä olevaan paitaan. Säpsähdin. Silmistäni meni näkö ja kipu iski minuun kuin kirkkaalta taivaalta. Ulvahdin ääneen. Ann ja Dan kääntyivät hämmästyneinä minua kohti ja Dan nappasi minusta kiinni. Mielessäni vilisi kirkkaita kuvia ja ääniä. Mieleeni palasi parrakkaan miehen kasvot. Veri pakeni kasvoiltani ja aloin kiljumaan. Ann tuijotti minua kuin olisin tullut hulluksi. Dan yritti puhua minulle rauhallisella äänellä, mutta minä tuijotin vain eteeni hien valuessa ohimoani pitkin. En voinut lopettaa huutoani.
________________________________________________
Tällänen jatko viel :) Katotaa miten pitkä tästäki tulee... Oon hidas rakentamaa juonta. Alotan yleensä aika hitaasti ja rauhallisesti ellen tee lyhkästä novellia. Siis oiskeesti lyhkästä. :)) Mut mielellää kommentteja ja mielipiteitä ottasin vastaan. Ei kopiontia, teksti on itse kirjoitettua!

Aavikkoruusu - osa 2

Heräsin hämärästä huoneesta. Pöly tanssi auringon säteissä, jotka paistoivat pienestä ikkunasta. Ikkuna oli pientä puista ovea vastapäätä ja siinä oli punaruudulliset verhot. Kulunut sohva ,jolla makasin, oli oven oikealla puolella seinää vasten. Seinät olivat täynnä mustavalkoisia ja rusertavia kuvia, joissa eri ikäiset ja näköiset ihmiset hymyilivät. Nojauduin sohvalta ylös. Lattialla sängyn vieressä oli pullollinen vettä. Nostin pullon ja join. Vesi tuntui niin hyvältä kuivassa suussa, join lisää. Tyhjä pullo kolahti lattialle.
     Kolahdus taisi herättää viereisessä huoneessa olleen miehen huomion, sillä tämä laahusti huoneen ovelle.
"Tääl taidetaa jo jaksella ihan hyvin.. No sul on varmaa nälkä." Hän sanoi ja nyökkäsin hieman. Miehellä oli lyhyt ruskea tukka, vaaleanruskeat silmät ja hieman sänkeä. Hän näytti komealta ruskeissa bootseissaan, farkuissaan ja kauluspaidassaan. Ikää hänellä tuskin oli enempää kuin minullakaan. Suoristin selkäni ja aloin siistiä vaatteitani, mutta punatukkainen nuori nainen keskeytti puuhasteluni kipittimällä huoneeseen.
"Dan hitto sun kanssa! Ei oo tarkotus kantaa kaikkia meille kotiin vaik ne ois kuinka sulosia, kauniita tai kärsivii. Toiki ois voinu yrittää vaik itsemurhaa ku kerran tonne aavikolle tollasis kamppeis oli lähteny." Hän sanoi punaisten hiusten heilahdellessa hurjasti edestakaisin. Kuului kova paukahdus ja mies jota punatukkainen nainen oli kutsunut Daniksi tuli leipälautasen kanssa huoneesees. Hänen kulmansa olivat kurtussa ja hän oli selvästi ärsyyntynyt.
"Haluut sä et mä jätän ihmiset kuolemaan? Mikä sua vaivaa!?" Hän huudahti ja tyrkkäsi leivän syliini. Hämmentyneenä istuin leivän kanssa kun Dan marssi ulos ja punapää seurasi tätä huutaen samalla:
"Mä en tarkota et sun pitäs antaa niitten kuolla, mut vie ne ees muualle ku meille! Me ei olla mikää...!" Ääni loittoni ja lopetin kuuntelemisen.
      Nostin leivän sylistäni ja söin sen hieman liian nopeasti. Leivän jälkeen minulle tuli tarve käyttää vessaa ja  nousin huterin jaloin ylös sohvalta. Kävelin hitaasti ovelle ja huomasin katsovani käytävään. Käytävä oli lyhyt ja johti pieneen keittiöön. Käytävän molemmilla puolilla oli ovia. Kurkistin ensimmäiseen. Oven takana oli pieni huone, jossa oli tilkkutäkillä peitelty sänky, nojatuoli ja kirjahylly. Suljin oven ja nojasin hetken seinään. Jalkani tuntuivat niin huterilta kaiken sen aavikolla kävelemisen jälkeen. Otin tukea seinästä ja kävelin hitaasti seuraavalle ovelle. Ulkoa kuului vaimeaa riitelyä samalla kun avasin vessan oven. Vessa oli pieni ja hämärä. Pikkuruinen pyöreä ikkuna oli peitetty valoa läpipäästävällä verholla ja suihkuverho roikkui elottomana paikallaan. Toimitin tarpeeni ja jäin hanalle huuhtomaan kasvojani. Vesi tuntui mukavan viileältä kasvoilla.
      Ovi paukahti ja turhautuneet askeleet tömisivät vessan ohi. Viereinen ovi pamahti kiinni ja vessan peili rämisi sen voimasta. Kurkistin vessan ovesta ja huomasin Danin tuijottavan minua hieman hämmentyneenä. Sitten hän heilautti päätään ja hymyili minulle.
"Sori Ann ei oo kovin hyväl päällä tänää." Nyökkäsin. "Mä oon Daniel, mut kaikki sanoo Daniks. Mä kannoin sut pois sielt aavikolta. Jos mä saan kysyy ni mitä sä teit siellä?" Purin huultani.
"No öhm.." sanoin ja otsani meni ryppyyn. Aloin miettimään. En muistanut mitään. En muistanut miksi olin aavikolla, enkä miten olin sinne joutunut. Dan kallisti päätään.
"No jos sä et haluu sanoo ni ei sun tartte, mut kerro mulle sun nimi ainaki. Tiiänpähä miks kutsun sua." Dan sanoi rauhallisesti ja katsoi minuun.
"Mut.. mut en mä muista." Sanoin ja pillahdin itkuun. Jalkani pettivät allani ja lyyhistyin Danin eteen. Dan jäi hölmistyneenä seisomaan eteeni.
"Ei ei sun tartte itkee jos et muista miks olit aavikolla, mut kerro mulle sun nimes kuitenki. Jooskos?" Pyöritin päätäni.
"Ei! Ei! Mä en muista mun nimee!" Huusin ja lyhistyin kaksin kerroi lattialle itkemään. Miten olin voinut unohtaa nimeni? Miksi olin ollut aavikolla?

Aavikkoruusu - osa 1

Minulla oli jano. Todella kova jano. Vettä. Olisipa minulla vettä. Kompuroin kuumalla autiomaalla eteenpäin. Ilma väreili kuumuudessa. Hiekkaa, kaktuksia ja heinän korsia oli silmän kantamattomiin. Minua pyörrytti ja olisin halunnut vain juoda ja levätä, mutten saanut. Jos olisin pysähtynyt lepäämään olisi voinut olla etten nousisi enää ollenkaan. Koskaan. Oli vain jaksettava liikkua eteenpäin. Nostin jalkaani kuumasta hiekasta. Sandaaleihin tunkeutui joka suunnasta kuumaa hiekkaa ja teräviä kiviä. Jalkapohjani olivat arat ja rakkuloilla. Jatkoin edelleen matkaani kohti ei mitään.
      Aurinko porotti lähes suoraan yläpuoleltani. Onneksi taivaalla oli muutamia pilviä, mutta nekään eivät auttaneet kovin paljoa. Maasto muuttui hiljalleen. Hiekkaa ja kaktuksia oli yhä paljon, mutta heinää oli enemmän. Horisontista pystyi jo erottamaan vuorijonon. Tihrustin kuivuneilla silmilläni vuoristoon. Jos siellä olisi jokin lähde. Saisin vettä. Vettä. Sitä minä halusin, halusin niin paljon että olisin tappanut sen vuoksi jos vain olisin siihen kyennyt. Laahustin tuskastuneena eteenpäin.
      Jalkani hapuilivat maasta tukevaa otetta, mutta hiekka valui jalkojeni alta ja kaaduin polvilleni. Läähätin hetken kontillani ja nousin uudelleen seisomaan. Aurinko alkoi laskea hiljalleen, mutta se oli silti vielä kovin korkealla. Nälkäiset linnut pyörivät taivaalla etsien jotain aavikon kuivuuteen kuollutta. Raatoa, joka minä pian olisin ellen pääsisi pois. Mutta voimani alkoivat vähetä ja nestehukkani pahentua. Jalkojen siirtely oli vaikeaa ja minua väsytti.
      Kävelin kunnes jaloistani meni tunto. Kaaduin kuumalle hiekalle muutaman kaktuksen väliin. Painoi pääni raskaasti käsivarttani vasten ja huohotin. Huuleni halkeilivat ja kieleni oli kuiva. Vartaloni tuntui niin raskaalta. En löytänyt voimia nousta ylös, joten annoin itseni olla raskaan väsymyksen syrjäyttäessä tajuntani.
      Vettä. Vettä roiskui päälleni ja suuhuni. Nielin osan, mutta yskin myös paljon. Vesi katosi aina välillä ja palasi taas. Join kunnes mahani oli aivan täynnä sitä. Yritin avata silmiäni. Oli pimeää. Maassa oli lamppu ja näin sen valossa kuinka vieressäni seisoi joku ruskeissa bootseissa. Yskin noustessani hitaasti käsieni varaan. Olin ainakin hengissä.
"Oot sä okeij?" Miesääni kysyi. Siristelin silmiäni nähdäkseni kenelle olin puhumassa. Heikko siluetti erottui taivasta vasten. Leuka näytti vahvalta ja tukka oli lyhyt ja pystyssä. En erottanut partaa, nuori siis. Kai. Yritin vastata.
"...hh... Näh... mmnnh.." Mutisin ja laskin pääni taas alas. Yskin taas. Vahva käsi tarttui käsi varteeni ja veti minut ylös. Annoin miehen nostaa minut ja nojasin raskaasti hänen olkapäähänsä. Jalkojani pakotti ja heikotti.
"Jos vaan kehtaisit ni voisit vähän tukee ittees jaloilla. Ois helpompi liikkua eteenpäin, ellet haluu et kannan sut." hän mutisi. Katsoin miestä silmiin. Vaaleanruskeat pirteät silmät katsoivat minua takaisin. Nyökkäsin. Hän nosti minut syliinsä ja lähti astelemaan varmoin askelin kohti tuntematonta. Tuntematonta minulle. Keinuin hänen sylissään. Nojasin hänen rintaansa vasten ja hengitin raskaasti. Minua väsytti aivan mielettömän paljon. Hiekan rapina muutti sointiaan. Keinunta väheni ja mies sanoi:
"Jos sua et haittaa, ei varmaankaa, ni vien sut mun mökille." Nyökkäsin ja annoin hänen työntää minut autoonsa. Hänellä oli lava-auto, jonka lavalla oli kaikenlaista tavaraa. Erotin lapion muiden tavaroiden joukosta. Hän paukautti oven kiinni minun puoletani ja kiiruhti kuljettajan puolelle. Moottori käynnistyi mahtavan paukkeen saattelemana. Valuin mukavampaan asentoon ja nukahdin auton tasaisessa hurinassa. Minne olin matkalla ja kenen kanssa?
______________________________________________
AH! Sain vihdoin kirjotettua tänne uuden novellin!! No nii nyt mielipiteitä ja niin pois päin! Kuulostaaks hyvältä vai tyyyylsääääältääää..?

Ikkunassa.

Viikkoni ovat aina olleet samanlaisia. Katselen usein ulos ikkunasta ja seuraan mitä ulkona tapahtuu. Joskus minua väsyttää ja nuokun ikkunalla. Mutta yleensä vesi virkistää, joskus tarvitsen jotain vahvempaa. On helppoa ajatella että kyllästyisin ikkunasta ulos katsomiseen, mutta en minä kyllästy. Ulkona tapahtuu niin paljon kaikenlaista. Nytkin naapurin lapset heittelevät lumipalloja toisiaan päin. Pojat ovat rakentaneet itselleen suuren lumilinnan. Sen viereen tytöt ovat rakentaneet lumihevosen, jonka selkään mahtuu samaan aikaan neljä tyttöä. Hevosen harjana on koivun oksia ja kaksi käpyä toimivat silminä.
      Iltaisin tarkkailen kuinka humalaiset konttaavat kotiin. Osa pysyy tuskin pystyssä. Jotkut jäävät nojailemaan ja roikkumaan katuvalojen tolppiin, kunnes ohi ajava poliisi poimii heidät kyytiinsä. Joskus koiran ulkoiluttajat kävelevät reippaalla tahdilla ohi koirien jolkottaessa rinnalla. Erään naapurin rouvan voi nähdä ulkoiluttavan kissaansa kerrostalon pihalla. Se tosin on hyvin tylsää seurattavaa. Joskus katselen kun vastapäisen asunnon opiskelija Lauri, tuo kotiinsa jonkun uuden tytön. He eivät yleensä sammuta valoja tai vedä verhoja ikkunansa eteen ja siksi usein voisin katsoa koko "esityksen". Alusta loppuun. En usein vaivaudu.
      Kevät on parasta aikaa. Valoa on paljon ja aurinko lämmittää mukavasti. Yleensä kasvan pituutta keväisin eniten, talvella tuskin mitään, mutta se ei haittaa. Ennen kasvoin vaikka kuinka paljon ja usein aika nopeasti. Nykyisin kasvuni on hidastunut. Kesät ovat usein kovin kuumia, enkä jaksaisi olla ikkunassa seuraamassa ihmisiä. Kun kuumuus on pahimmillaan menen parvekkeelle. Parvekkeelle aurinko ei paista kuin aamuisin, mutta se onkin parvekkeen paras puoli. Aamulla on todella mukava seurata auringon nousua. Päivällä kuumuus ei ole tukahduttavaa ja on mukavampi katsella mitä ympärillä tapahtuu.
      Syksy on kurjinta aikaaa ikinä. Lehteni tippuvat, jos minut unohtaa parvekkeelle viileään. Pakkanen on vaarallisinta mitä voin ulkona ollessani kohdata, jos liikaa aurinko ei lasketa. Kastelematta jättäminenkin tappaa minut, tosin se on jo minun mittapuuni mukaan rikos. Kenellä on oikeus kiduttaa elävää olentoa? Niin aivan, minä en ole ihminen. En ole joku vanha höperöitynyt nainen joka vakoilee naapureitaan ja istuu sen takia ikkunassa. Kyllä, minä olen kasvi. Huonekasvi jos tarkkoja ollaan. Ei varmaankaan yllätä etten liiku ikkunasta kovin usein. Aikasemmin olin kukkakaupassa. Siellä oli paljon sisaruksiani, muita tuttavuuksia ja paljon mehevää multaa ja tilavia ruukkuja. Nykyiseni onkin hieman pieni minulle, mutta omistajani sitä tuskin on huomannut. Ja tuskin tulee enää huomaamaankaan. Huoneeseen on levinnyt tunkkainen ja vanha haju. Luulen sen tulevan kylpyhuoneesta jonne hän lukkiutui muutamia viikkoja sitten. Kukaan ei ole käynyt katsomassa häntä, mutta postia on tullut ja puhelinkin soinut, mutta vain muutaman kerran. Siitäkin taisi loppua akku.
      Olen tuskin hengissä enää. Multani on kuiva kuin saharan autiomaa ja ikkunasta porottaa aurinko aivan liian kuumasti. Eilen tosin kylpyhuoneen ovi aukaistiin väkisin ja omistajani ruumis raahattiin ammeesta pois. Haju on kamala. En usko että minua enää pelastetaan. Ehkä minun tarkoitukseni oli ilahduttaa omistaajani kunnes hän kuolisi, jotta voisin seurata häntä sitten taivaaseen. Ellei hän sitten joutunut helvettiin. Nyt en voi kuin pohtia, että joutuvatko huonekasvit helvettiin? Eivät kai.
__________________________________________________
Tällänen yhden kerran luku "elämys"/"kärsimys" synty. Risut, ruusut otetaan vastaan. Seuraaval kerral taidan palata takasi ihmisii ja ihmissuhteisii, ellen sit jonkun yksinäisen näkökulmasta kirjota jotain. :) Katellaa katellaa!

Mahdollisuus vaikuttaa

Nyt oli tarkoitus aloitella uutta novellia ja tosi mielelläni ottaisin jonkun idean novellista vastaan. Ihan tapahtuma paikka (Vaikka Aavikko Amerikassa) kelpaisi. Siitä sitten rakentelisin omat tarinani :) Tarkoituksena olisi käyttää jotain teidän ehdottamaanne pohjaa novellissa, niin tulisi vähän mielikuvituksellisempi tarina :)

Esimerkkinä voisi toimia ensimmäinen julkaisemani novelli. *Klik* Kaveri antoi päähenkilölle kuvauksen: Juhliva henkilö, tykkää juoda ja tanssia. (jotain tähän tapaan) Toinen kaveri kertoi tapahtumapaikan: Baari :D No Tarinahan ei ihan pysynyt siellä baarissa, mutta se onkin nyt se idea. Saan Pohjan tarinalle jota sitten muokkaan vapaasti. Mielenkiintoisempaa kuin se, että novellissani mökin takapihalle ilmestyy tyttö rääsyisissä vaatteissa, puukko oikeassa kädessä ja vasemman silmän yli kulkee arpi. Toki tälläisestäkin kuvauksesta saa paljon aikaseksi, mutta on minusta mielekkäämpää tehdä tarinan eteen enemmän töitä, kun ei ole ite ihan alusta asti suunitellut koko juonta. Tulee eräänlaista uutuuden viehätystä kun saa aiheen muilta :)

Elikkäs. Nyt reippaasti ehdottamaan jotain. Voi olla ihan oikeasti pieni asia. Onko päähenkilö poika vai tyttö, surullinen vai onnellinen tarina, päähenkilöllä/ sivuhenkilöllä on joku tietty harrastus/sairaus/tausta/yms., pitkän vai lyhyen ajan kuvaus, yms. Kuka tahansa keksii vastaavia asioita jos haluaa. :) Pienet asiat voin muuttaa tarinaan merkittäviksi jutuiksi. Raiskaaja selviää, koska uhri muistaa raiskaajan kaulassa olleen korun, joka on käsityönä tehty, ainutlaatuinen.

Yhtenä hyvänä tapana antaa miulle aihe on antaa miulle linkki johoki kuvaan. Voin sitte ite sen tulkita ja tehä sen pohjalta ainaki yhen merkinnän mittasen novellin. Hyvässä tapauksessa vähän pidemmän. Nettiä penkomaa!

Miun novelleissa kaikki on mahollista, auttakaa miuta siis rakentamaa mielikuvitusmaailmasta totta!
Merkinnän kuvat löyty tästä osotteesta: http://weheartit.com/ Kannaatan kurkkaamista :))

Metsä - osa 10

Kevät
Istuin takapihan portailla kamerani kanssa ja katselin kuinka puiden pienet vaaleanvihreät lehdet heiluivat lämpöisessä tuulessa. Nousin portailta ja menin etsimään pihaltamme jotain kuvattavaa. Saappaani litisivät kosteassa maassa ja puista tipahteli välillä viileitä tippoja kasvoilleni. Kävelin metsän reunaan katsomaan jos joku kukka olisi noussut esiin ja avannut nuppunsa. Laskin kamerani kivelle ja työnsin oksia edestäni. Pieni rasahdus keskeytti minut. Nostin katseeni maasta ja näin hänet.
      Joel seisoi kahdenkymmenen metrin päässä minusta. Katseli minua smaragdin vihrein silmin ja hymyili häikäisevästi. Hänen ruskeas pörröinen tukkansa heilui tuulessa, mutta huomasin myös ettei siinä ollut tällä kertaa lainkaan roskia. Hänellä olo vaalea kauluspaita ja reisitaskuhousut päällään. Puuhun nojatessaan hän näytti niin komealta, että olin pakahtua onnesta. Joel!
      Suoristin selkäni ja kyynel valui poskelleni. Hymyilin hänelle takaisin lähtiessäni häntä kohti. Joel katseli minun lähestymistäni yhä nojaten puuhun. Matka tuntui taittuvan hitaasti ja otin juoksuaskelia päästäkseni nopeammin hänen luokseen. Muutama askel ennen Joelia kompastuin, mutta Joel ojensi pitkät käsivartensa ja kaappasi minut hellästi syliinsä. Hän nosti minut ilmaan kuin olisin vain pieni lapsi. Nauroi käheää nauruaan ja halasi minua. Minä nauroin hänen kanssaan ja kiedoin käsivarteni hänen ympärilleen. Kyyneleeni valuivat poskia pitkin, mutta ne olivat ilon kyyneliä. Joel laski minut maahan ja kumartui suutelemaan minua. Vastasin suudelmaan ja kietouduimme toisiimme. Olin niin onnellinen.
     Joel suoristi selkänsä ja huomasin, että hän oli kasvanut talven aikana pituutta. Enää en yltäisi suutelemaan häntä ellen nousisi varpailleni. Ajatus huvitti minua ja nauroin iloisesti. Joel kallisti päätään hymyillessään ja halasi minua uudelleen. "Mä en jätä sua enää koskaa." Joel kuiskasi korvaani ja kaappasi minut syliinsä. Kiljahdin sekä riemusta, että säikähdyksestä, mutta annoin Joelin kannatella minua.
"Mä en anna sun jättää." Henkäsin ja suutelin Joelia. Joel kantoi minut metsästä pihalle, mutta ei minun pihalleni vaan rouva Heinon pihalle.
"Joel ei kai me nyt tänne..?" Kysyin ja katselin puutarhaa. Joel hymyili leveästi nyökätessään. Rouva Heino köpötteli rauhallisesti esiin puiden ja pensaiden takaa. Pysähdyimme ja Joel laski minut alas viereensä seisomaan.
"Saanks mä esitellä, Pihla tässä on mun mummo, Vieno." Joel sanoi ja rouva Heino hymyili Joelille.
"Nytkö suat vasta kerrottua miulle et siun likkas on tuon nuapurin Pihla?" Rouva Heino sanoi ja pyöritteli iloisesti päätään. Hymyilin hämmentyneenä rouva Heinolle ja vilkaisin Joeliin.
"Hei Vieno. Mie en tiennykkää et Joel on siun lapsenlapsi." Sanoin ja hymyilin. Vieno taputti Joelia olkapäälle.
"Jos myö tarkempii ollaa ni hää on miun pojanpoika." Vieno sanoi ja Joel nyökkäsi.
      Joelin mummo vaati meitä tulemaan sisälle, jotta voisimme kahvitella ja jutella lisää. Jossain vaiheessa aloimme puhumaan harrastuksista ja muistin että kamerani oli edelleen ulkona kiven päällä. Sanoin hakevani sen ja tulevani takaisin. Pujottelin puiden ja pensaiden ohi ja tulin pihalleni. Kävelin rauhallisesti metsän reunaan ja noukin kamerani kiveltä. Palasin pihallemme ja huomasin äidin seisovan portailla.
"Pihla missä olet ollut jo muutaman tunnin?" Äiti kysyi ja asteli portaita alas. Nostin kameraa käsissäni.
"Kuvaamassa, ja Rouva Heinon luona. Mun pitäs mennä viel takasinki." Äitini ilme ei värähtänytkään. Käännyin ja huomasin Joelin ilmestyvän pensaasta. Äidin otsa meni ryppyyn.
"Pihla! Nyt sinä tulet kyllä sisälle ja heti!" Hän huusi ja alkoi lähestymään meitä. Pyöritin päätäni.
"Äiti mä oon lähestulkoon aikuinen! Älä tunge nenääs mun asioihin!" Sanoin ärsyyntyneenä. Äiti pyöritti päätään.
"Niin kauan kun asut mun kattoni alla, niin mulla on valtaa sun asioihin." Katsoin äitiin ja vilkaisin Joelia päin.
Joelin takaa Rouva Heino ilmestyi pihallemme. Äiti hiljeni.
"Päivää Vieno." Äiti mutisi töysin ilmeettömästi. Vieno käveli äitini luokse.
"Tuuppas Reetta ni mennään teille tupaan. Miul oliskii siulle pikkuusen asioota." Hän otti äitiäni käsivarresta ja ohjasi takaisin portaita kohti. Äiti antoi Vienon ohjata hänet sisälle. Minua ja Joelia hän katsoi ärtyneesti ennen sisälle menoa.
      Joelin kanssa men istuimme kivellä ja odottelimme milloin äiti ja Rouva Heino tulisivat takaisin. Nojasin väsyneesti Joeliin.
"Mä en älyy mitä mun äiti ei hyväksy sussa. Eihän se ees tunne sua." Pyöritin päätäni turhautuneesti. Joel sulki silmänsä.
"Mä luulen et sun äitis tuntee mun isän.." Joel sanoi ja huokaisi. Katsoin ihmetellen Joelia.
"Mun isä pahoinpiteli mun äidin ennen ku mä synnyin ja oli sen takia muutaman vuoden vankilassa. Ehkä sun äitis luulee et mä oon samanlainen. Mut en mä oo..." Joel huokaisi. Nyt älysin mistä Joel oli saanut syksyllä mustelmansa ja haavansa. Halasin Joelia.
"Et ookkaan ja mä tiedän sen." Hymyilin Joelille.
"Mä en haluu olla niiku mun isä. En todellakaan." Joel sanoi ja painoi päänsä hiuksiini. Istuimme hetken hiljaa.
      Äiti ja Vieno ilmestyivät rappusille. Nousimme seisomaan kun äiti tuli luoksemme hieman hämillään.
"Joel. Olen pahoillani. Minun ei olisi pitänyt leimata sinua heti, vain koska tiedän sun isäs. Anteeksi" Äiti sanoi ja kääntyi sitten minun puoleeni.
"Pihla, en koskaa haluu sulle mitään pahaa. Kai sä ymmärrät sen?" Nyökkäsin äidille.
"Muitakkee sit, et ei mittee mukuloit tartte pyöräyttää ennes ku uotte aikuisii." Rouva Heino sanoi ja vinkkasi silmäänsä meille. Minä punastuin ja Joel nauroi raapiessaan takaraivoaan. Pyöritimme päätämme ja kiitimme Vienoa. Äitiä menin halaamaan ja kuiskasin hänelle "kiitos". Joel seisoi metsän laidassa ja hymyili. Hypähdin hänen kaulaansa ja suutelin häntä riemukkaana.
"Joel nyt sä saat tulla meille ihan millon sä haluut! Ja mä haluun et sä tuut joka päivä!" Sanoin nauraessani. Äitini näytti kiusaantuneelta mutta hymyili hieman. Rouva Heino käveli omalle pihalleen ja me Joelin kanssa halasimme toisiamme ja suutelimme uudestaan ja uudestaan. Olin niin onnellinen. Nyt kukaan ei enää yrittäisi erottaa meitä toisistamme. Ei kukaan. ♥
 __________________________________________________
Joelin ja Pihlan tarina jää tähän. MUTTA mie luulen et haluun tehä pienen novellin niitten elämästä, muutama vuos näistä tapahtumista eteenpäin. Ruusut ja risut otetaan vastaan kommenttien muodossa!♥
 Ei kopiointia!

Metsä - osa 9

Aamulla heräsin hymy huulillani. Loikin iloisesti tanssahdellen alas ja hyräilin iloista sävelmää keittiöön tullessani. Äiti joi aamu kahvia keittiönpöydän ääressä ja nosti katseensa minuun lehdestä jota oli lukemassa.
"Huomenta kulta. Sinäpäs olet hyvällä tuulella." Äiti hymyili ja jatkoi lehden lukemista.
"Huomenta Huomenta vaan! Sanoin iloisesti ja kahmaisin itselleni kupin. Kahvin keittimessä oli kuppillisen verran kahvia jäljellä ja kumosin sen kuppiini. Jääkaapilta noukin itselleni maitoa ja yläkaapista otin sokeria. Sokerit ja maidon lisättyäni kahviin kävelin ikkunalaudalle istumaan. Äiti vilkaisi minua hieman syyttävästi, ikkunalaudalla kun ei saanut istua. Aamuaurinko valaisi keittiön lämpimillä säteillään ja ulkona syksyn värit värittivät maiseman lämpimän oranssiksi ja keltaiseksi. Aamukahvi lämmitti mukavasti. Hain kahvin kaveriksi pöydältä pullan ja kipitin etupihan rappusille aurinkoon istuskelemaan.
      Aurinko häikäsii silmiäni, mutta se ei haitannut. Tuntui vain mukavalta kun aurinko lämmitti ja silmät sulkiessa kaikki muuttui punaiseksi. Nojasin kaiteeseen ja haukkasin pullasta palasen. Kuuntelin kuinka tuuli suhisi puissa ja muutama myöhäinen lintu sirkutti pihapensaissa. Käheä nauru keskeytti aamu-unelmointini, mutta sai hymyni levenemään entisestään.
"Joel!" Huudahdin ja loikin pihaportin luokse. Joel nojasi puiseen porttiin ja hymyili minulle.
"Hei Pihla. Taisit nukkua hyvin?" Nyökkäsin ja avasin portin Joelille. Otin Joelia kädestä kiinni ja vedin hänet istumaan portaille viereeni.
"Mä oon niin ilonen ku sä tulit taas. Ja mulla on monta kysymystä.." Sanoin ja hipaisin Joelin otassa olevaa haavaa. Ilmeeni taisi olla hieman huolestunut, sillä Joel otti kädestäni kiinni ja painoi sen poskelleen.
"Ei sun tartte huolehtia musta. Mun elämä ei vaan oo aina niin helppoo. Mut sä valaset mun päivää." Joel sanoi käheällä äänella ja suukotti kättäni. Pieni puna nousi poskilleni ja hymyilin Joelille takaisin.
"Ei sun tartte sanoo mitää. Mut oota tässä ihan hetki." Sanoin ja nousin ylös. Tanssahtelin keittiöön ja otin toisen pullan mukaani. Äiti oli saanut lehden luettua ja siivoili juuri pöytää.
      Palasin portaille Joelin viereen. Laskin pullan hänen käsiinsä ja nojauduin hänen kainaloonsa. Hörpimme kahviani ja juttelimme elämän pienistä asioista. Siitä minne linnut menevät talvella ja kuinka ne löytävät aina takaisin samoille seuduille. Takana olevasta metsästä emme vaihtaneet kuin muutaman sanan.
"Mun äiti ei oo antanu mun mennä tonne mettään leikkimään. Mut sä oot selvästi liikkunu siel..." Sanoi Joelille ja nypin muutaman lehden hänen tukastaan. Joel nyökkäsi.
"Mun isä..." Joelin ääni vääristyi "...omistaa osan tota mettää. Se on tavallaa ton metsänvartija." Kurtistin kulmiani. "Meillä on mökki tuol metässä..." Joel huitaisi kädellään metsää kohti. Nyökkäsin.
"Mun isä asuu siel, ku mun..." Joel vaikeni ja katsoi taivaalle. Laskin kahvikuppini portaille ja käänsin Joelin kasvot takaisin itseeni. Joel vilkaisi silmiini, laksi katseensa ja huokaisi surullisesti.
"Mun äiti ei haluu asuu mun isän kanssa missään metsämökissä... Ja mun isä ei oo jättämässä tätä metsää, ku muuten tänne rakennettas joku omakoti alue." Joelin ilme ja äänensävy kertoi kuinka pahalta se tuntui hänestäkin. Nyökkäsin.
"Sä siis haluut kans suojella tota mettää..? Mut asut sä sun äidin vai isän kanssa?" Kysyin puistellessani hänen paidastaan hiekkaa ja multaa. Joel otti kädestäni ja katsoi minuun.
"Mä asuin ennen mun äidin kanssa, ku mun isä ei saanu mun huoltajuutta. Mut ne riitelee edelleen musta. Viimeeks mun isä menetti malttinsa ja melkein huitas mun äitiä..." Joel huokaisi taas. Hipaisin Joelin poskea, joka eilen oli vielä ollut turvoksissa. Nyt siinä oli häivähdys violettia, mustelma. Halasin Joelia.
      Istuimme jonkun aikaa sylikkäin rappusilla. Emme puhuneet mitään ja se tuntuikin luontevimmalta. Joel liikutteli sormiaan varovaisesti selälläni ja minä pitelin päätäni Joelin olkapäällä. Istuimme samassa asennossa jonkin aikaa ja vaivuimme omaan maailmaamme. Yht'äkkiä äiti ilmestyi portaiden eteen. Hätkähdimme kummatkin ja ertaannuimme toisistamme. Äiti nosti käden huulilleen. Hänen silmänsä olivat hämmästyksestä auki ja hän haukkoi happea.
"Pihla..." Hän mutisi ja kaappasi minut portailta.
"Tuon pojan kanssa sinulla ei ole mitään tekemistä!" Äiti sanoi ja osoitti Joelia käsi täristen. Riuhtaisin äidin otteen minusta irti.
"Äiti! Mitä sulla on Joelia vastaan!? Ethän sä ees tunne Joelia!" Huusin ja peräännyin takaisin portaille. Äiti tuijotti Joelia. Käännyin Joelia päin. "Joel?" Hän pudisteli päätään ja nousi seisomaan.
"Pihla ihan totta. Ei sun pitäs olla mun kaa missään tekemisissä..." Ääni oli täynnä tuskaa ja hän ei edes katsonu minuun puhuessaan. Äiti astui minua kohti, kavahdin kauemmas. Joel lakseutui portailta alas ja kääntyi vielä katsomaan minuun. Smaragdin vihreät silmät tuijottivat minua läpi tunkevasti silmiin ja sitten en nähnyt hänestä enää kuin pörröisen ruskean tukan. Jalkani pettivät altani, mutta äiti kaappasi minua käsivarresta ja raahasi sisälle. Sinä päivänä istuin huoneessani ja itkin. Itkin kunnes olin niin väsynyt etten jaksanut nousta ylös ja nukahdin nojatuoliini.
      En nähnyt Joelia sen jälkeen. Äiti ja minä emme puhuneet toisillemme viikkoihin kunnolla. Välimme olivat viilenneet. Äidin katse oli usein huolestunut ja pahoillaan, mutta muuten hän ei sanonut Joelista tai muustakaan siihen liittyvästä mitään. Eräänä iltana äitini kuitenkin hermostui.
"Pihla! Nyt tuo saa loppua! Et sinä voi loppuelämääsi olla surkea ja mykkä!" Äiti löi nyrkillä pöytään. Säpsähdin. Nostin katseeni äitiin kyynelten noustessa silmiini.
"Sä et ymmärrä mitään!" Huusin ja juoksin yläkertaan. Pamautin oveni kiinni ja lukitsin sen. Äiti nousi perässäni ylös ja kokeili oveani.
"Pihla, sinä et voi lukkuitua sinne loppuelämäski sen pojan hulttion takia!" Äiti tuhahti ja laskeutui alas. Itkin katkeria ja vihaisia kyyneliä. Äiti ei älynnyt lainkaan miltä tämä tuntui. Joel oli lähestulkoon sanonut, että rakastaa minua, mutta silti jätti minut yksin! Käperryin vaatekaapin alle ja yritin unohtaa kaiken.
________________________________________________
Jatkoa.. Ei kopiointia!

Anteeksi

Tarinamuotoinen selitys miksi en ole kirjoittanut...
____________________________________________________

Loma loppui liian yllättäen. Minua väsytti. Yöt olivat liian lyhyitä nukkumiseen, varsinkin kun valvoin liian pitkään. Taidan valvoa nytkin liian pitkään. Kouluun meno tuntui turhalta ja typerältä, lomallahan oli ollut niin mukavaa. Kouluun palattuani, totesin kuitenkin, että oli ihan kiva tavata kavereita ja saada täytettä päivään. Vain vapaa-aika kärsi koulusta. 9-16 Koulussa. Se tarkoittaa sitä, että kotiin tultua olen nälkäinen, mutta myös laiska. Ruuanlaitto on puuhaa, joka ei ole koskaan tuntunut oikein luonnolliselta osalta minua. Osaan tehdä jotain, mutta se viitsinkö tehdä on aivan toinen asia. Koulusta saamme tietenkin läksyjä, jotka minun tulisi tehdä. Väsymys ajaa minut kuitenkin sohvalle televisiota hetkeksi katsomaan. Vaikka voisin mennä koneelle ja kirjoittaa novelleja, tykkään siitä aikalailla, jumitan sohvan pohjalla kunnes isäni tulee kotiin ja häätää minut television äärestä.
      Koska minun täytyy ehtiä tehdä läksytkin, menen huoneeseeni ja kaivan kirjani esille. Tässä jaksossa minulla ei onneksi ole kuitenaan kuin yksi aine josta tulee aina läksyä, ruotsi. Vihaan ruotsia. Yläasteen opettajani ruotsissa oli liian opetusintoinen mies, joka luuli meidän oppilaidenkin rakastavan ruotsin opiskelua. Intoani "lisäsi" vielä se, että saimme AINA läjäpäin tehtäviä, joita olisi jo yksin ollut koko illaksi, mutta muiden aineiden läksyjen joukossa ne olivat kuin tönäisy hirttoköyttä kohti. Läksyjen teko on siis hyvin vastenmielistä puuhaa. Nykyinen opettaja antaa meille sentään inhimillisen määrän läksyjä, mutta taso onkin noussut yläasteesta. Vietän puolituntia läksyjen tekoon ja siihen, kun lunttaan veljeni vanhasta kirjasta vastauksia tehtävään, jota en jaksa tehdä, vaikka tiedän etten opikkaan sillä tavoin mitään.
      Läksyjen ja muiden puuhieni jälkeen kello on usein kuusi tai seitsemän. En jaksa pukea ulkovaatteita päälleni, jotta lähtisin äidilleni, hyvälle koneelle. Isällänikin on kone, mutta pelkän netin aukaiseminen tuntuu olevan välillä liian rasittavaa, sillä kone piipittää hetken, hurisee korvia vihlovasti ja sammuu. Se saa minut aina kiroamaan ja kuvittelemaan kuinka mukavaa koneen potkiminen olisi. Tosin nytkin istun kyseisen koneen ääressä ja päässäni liikkuu vain se, kuinka jäykkä näppäimistö minulla on. Kirjaimia saa lähes tulkoon hakata, mutta ainakaan kone ei ole vielä sammunut.
      Tänään istahdin koneelle, sillä kävin sitä ennen Kouvolassa shoppailemassa ja en ollut siitä johtuen käynyt vielä koneella. Pidän shoppailusta, koska uusia vatteita on mukava katsella. On mukavaa kuvitella erilaisia asukokonaisuuksia, miltä itse näyttäisin jos pukisin ne päälleni. Olen hyvin väritön ihminen vaatteiden suhteen, mutta yritän hitaasti muuttaa itseni värikkäämmäksi. Kaupungilla olin kuitenkin tanssikenkien takia ja vihdoin sain ne ostettua. Sieltä palattuani tein reippaasti läksyni, söin ja menin koneelle. Ja vaikka kello olikin paljon oli mielentilani oikea tätä merkintää varten, joten saittepa pienimuotoisen selityksen "kiireisestä" ja tylsästä perus päivästäni. Nyt uni maittaisi, mutta ensin minun täytyy sammuttaa tietokone. Öitä.
________________________________________________
~ Elämä on aiheuttanut virheen kohteessa Life_hopeless.dll. Kohde suljetaan, ranteet viilletään auki. Sulje tämä ikkuna painamalla partaveitsenterää. ~

Something to ask...

Elikkäs. Ajattelin ihan teitä lukijoita, teitä muutamaa. Niimpä siis:

• Aijjon tehä muutamia kyselyitä nyt ihan tässä muutaman päivän sisällä ja jos haluutte vaikuttaa miun novellien aiheisiin, ni nyt ois hyvä ehottaa miulle jotakii, esim. Henkilöitä, taphatumapaikkoja, milloin tapahtuu, millaiselta pohjalta kirjoitan (onko draamaa, romantiikkaa, parisuhdedraamaa, verta ja suolen pätkiä yms. ) ja novellin pituus toiveita. (Pituus riippuu kans aiheesta, mut jos toivotte pitkän rikos novellin, ni kaipa mie sellasen voin kehitellä ja sellaseenki voin ripauksen romantiikkaa tai jotain scifiä sujauttaa. Ihan teistä kiinni )
• Tällänen ihan blogin pitäjän perustoive: Jos tykkäätte miun novelleista ni ihan mielellää saa levitellä kavereille ja tutuille. Mie otan NIIN mielellää palautetta vastaan. Niin positiivista ku negatiivistäki. Kaikesta oppii. :) Eli linkki kiertämää yms.

 Ehotukset yms. otetaan vastaan viestin muodossa tän julkasun alle! Kiitoooos~