Ikkunassa.

Viikkoni ovat aina olleet samanlaisia. Katselen usein ulos ikkunasta ja seuraan mitä ulkona tapahtuu. Joskus minua väsyttää ja nuokun ikkunalla. Mutta yleensä vesi virkistää, joskus tarvitsen jotain vahvempaa. On helppoa ajatella että kyllästyisin ikkunasta ulos katsomiseen, mutta en minä kyllästy. Ulkona tapahtuu niin paljon kaikenlaista. Nytkin naapurin lapset heittelevät lumipalloja toisiaan päin. Pojat ovat rakentaneet itselleen suuren lumilinnan. Sen viereen tytöt ovat rakentaneet lumihevosen, jonka selkään mahtuu samaan aikaan neljä tyttöä. Hevosen harjana on koivun oksia ja kaksi käpyä toimivat silminä.
      Iltaisin tarkkailen kuinka humalaiset konttaavat kotiin. Osa pysyy tuskin pystyssä. Jotkut jäävät nojailemaan ja roikkumaan katuvalojen tolppiin, kunnes ohi ajava poliisi poimii heidät kyytiinsä. Joskus koiran ulkoiluttajat kävelevät reippaalla tahdilla ohi koirien jolkottaessa rinnalla. Erään naapurin rouvan voi nähdä ulkoiluttavan kissaansa kerrostalon pihalla. Se tosin on hyvin tylsää seurattavaa. Joskus katselen kun vastapäisen asunnon opiskelija Lauri, tuo kotiinsa jonkun uuden tytön. He eivät yleensä sammuta valoja tai vedä verhoja ikkunansa eteen ja siksi usein voisin katsoa koko "esityksen". Alusta loppuun. En usein vaivaudu.
      Kevät on parasta aikaa. Valoa on paljon ja aurinko lämmittää mukavasti. Yleensä kasvan pituutta keväisin eniten, talvella tuskin mitään, mutta se ei haittaa. Ennen kasvoin vaikka kuinka paljon ja usein aika nopeasti. Nykyisin kasvuni on hidastunut. Kesät ovat usein kovin kuumia, enkä jaksaisi olla ikkunassa seuraamassa ihmisiä. Kun kuumuus on pahimmillaan menen parvekkeelle. Parvekkeelle aurinko ei paista kuin aamuisin, mutta se onkin parvekkeen paras puoli. Aamulla on todella mukava seurata auringon nousua. Päivällä kuumuus ei ole tukahduttavaa ja on mukavampi katsella mitä ympärillä tapahtuu.
      Syksy on kurjinta aikaaa ikinä. Lehteni tippuvat, jos minut unohtaa parvekkeelle viileään. Pakkanen on vaarallisinta mitä voin ulkona ollessani kohdata, jos liikaa aurinko ei lasketa. Kastelematta jättäminenkin tappaa minut, tosin se on jo minun mittapuuni mukaan rikos. Kenellä on oikeus kiduttaa elävää olentoa? Niin aivan, minä en ole ihminen. En ole joku vanha höperöitynyt nainen joka vakoilee naapureitaan ja istuu sen takia ikkunassa. Kyllä, minä olen kasvi. Huonekasvi jos tarkkoja ollaan. Ei varmaankaan yllätä etten liiku ikkunasta kovin usein. Aikasemmin olin kukkakaupassa. Siellä oli paljon sisaruksiani, muita tuttavuuksia ja paljon mehevää multaa ja tilavia ruukkuja. Nykyiseni onkin hieman pieni minulle, mutta omistajani sitä tuskin on huomannut. Ja tuskin tulee enää huomaamaankaan. Huoneeseen on levinnyt tunkkainen ja vanha haju. Luulen sen tulevan kylpyhuoneesta jonne hän lukkiutui muutamia viikkoja sitten. Kukaan ei ole käynyt katsomassa häntä, mutta postia on tullut ja puhelinkin soinut, mutta vain muutaman kerran. Siitäkin taisi loppua akku.
      Olen tuskin hengissä enää. Multani on kuiva kuin saharan autiomaa ja ikkunasta porottaa aurinko aivan liian kuumasti. Eilen tosin kylpyhuoneen ovi aukaistiin väkisin ja omistajani ruumis raahattiin ammeesta pois. Haju on kamala. En usko että minua enää pelastetaan. Ehkä minun tarkoitukseni oli ilahduttaa omistaajani kunnes hän kuolisi, jotta voisin seurata häntä sitten taivaaseen. Ellei hän sitten joutunut helvettiin. Nyt en voi kuin pohtia, että joutuvatko huonekasvit helvettiin? Eivät kai.
__________________________________________________
Tällänen yhden kerran luku "elämys"/"kärsimys" synty. Risut, ruusut otetaan vastaan. Seuraaval kerral taidan palata takasi ihmisii ja ihmissuhteisii, ellen sit jonkun yksinäisen näkökulmasta kirjota jotain. :) Katellaa katellaa!