Aavikkoruusu - osa 3

Makasin vessan oven edessä Danin jalkojen juuressa ja itkin.
"Mä en muista... mä en muista..." Hoin hiljaa ja puristin käsiäni nyrkkiin. Dan kyykistyi viereeni ja silitti tukkaani. Nostin katseeni.
"Rauhotu nyt nii voidaa mennä puhumaa muualle. Ei sun käytäväs tarvii olla lattial itkemässä." Dan ojensi kätensä. Pyöritin päätäni ja jatkoin itkemistä. Oloni oli kurja. Kävely oli ärsyttänyt jo valmiiksi arkoja jalkojani. Rakkulat olivat hyvin kipeät, eikä minua huvittanut nousta ylös. Dan huokaisi ja kaappasi minut lattialta. Kiljahdin hämmästyksestä ja aloin rimpuilemaan voimattomasti.
"Eieiei..  laske mut alas..." Sanoin tukahtuneella ja valittavalla äänellä kyynelten yhä hiljalleen valuessa poskilleni. Huidoin voimattomilla käsilläni Dania, mutta luovutin huomatessani ettei sillä ollut mitään vaikutusta.
"Rauhotu nyt! Hemmetti en mä oo sua tappamassa!" Dan murahti ja laski minut sohvalle. Vilkaisin itkuisin silmin Daniin ja painoin kasvoni sohvatyynyyn. Dan istuutui sohvan reunalle.
"Sä tarttet vähän aikaa. Kyl sä viel muistat sun nimen. Mut miks mä kutsun sua nyt ku en tiiä sun nimee?" Dan kysyi ja silitti selkääni varovaisesti. Vilkaisin häneen ja pyöritin hieman päätäni.
"Miten ois joku aavikkoon liittyvä? Tai joku lempi nimi?" Dan kysyin ja nosti kasvojani, jotta näki kasvoni.
      Ruskeat takkuiset kiharani laskeutuivat olkapäilleni. Kyyneleistä punaisiksi muuttuneet vihreät silmäni katsoivat Dania takaisin. Dan hymyili minulle, mutta minua ei hymyilyttänyt. Laskin katseeni lattiaan.
"Mä en... Ähhh..." Mutisin ja kyynel valui poskelleni. Dan katsoi minuun ja pyyhkäisi kyyneleen poskeltani.
"Anna olla. Kyl se siitä. Jos sä vaikka käyt suihkussa. Virkistäis." Nyökkäsin Danille joka ojensi kätensä minulle. Hän tuki minua kun kävelimme vessaan. Ennen kuin lukitsin oven Dan ojensi minulle vielä vaalean pyyhkeen.
      Suihku teki hyvää. Sain puhdistettua rikki menneet jalkapohjani ja hiekan iholtani ja hiuksistani. Sillä aikaa kun olin suihkussa Dan oli lainannut siskoltaan Ann'lta minulle puhtaan puseron ja shortsit. Puin vaatteet päälleni ja kävelin varovaisin askelin keittiön kautta ulos pienelle kuistille, jolla Dan oleskeli. Hän nyökkäsi minulle.
"Jos sun jalat on viel arat ni sun ei kannata kävellä paljoa." Nyökkäsin hänelle takaisin. Tuijotin kuivaa  aavikkoa ja aurinkoa, joka oli jo laskemassa vuorten taakse. Dan seurasi katseellaan kun istuuduin kuistilla ollevalle tuolille.
"Mist sä oot saanu kaikki noi mustelmat ja naarmut? Sul on näköjää joitain arpiaki.." Dan kysyi varovaisesti ja viittasi kädellää nyt paljaisiin sääriini. Laskin katseeni jalkoihini. Jalkani olivat kirjavat mustelmista ja naarmuista. Erotin myös muutaman haalean arven jaloistani. Käsivarsissanikin oli muutamia mustelmia ja naarmuja. Hämmennyin. En ollut ajatellut kuinka kurjalta näytin.
"Eihän sua vaan oo pahoinpidelty?" Dan kysyi huolestuneena kun en vastannut. Tuijoin suurin silmin Daniin. Kyyneleet tulivat silmiini ja ravistin päätäni vimmatusti.
"Mä en tiiä! Mä en vaan muista!" Huusin ja singahdin tuolilta ylös. Veri pakeni päästäni ja silmissäni sumeni hetkeksi. Ehdin nähdä Danin hämmästyneen ja huolestuneen ilmeen kun kaaduin puiselle kuistille.
      Dan syöksyi vierelleni ja nosti minut istumaan kuistin portaille. Ann tuli ovelle ja katsoi minua hieman nyrpeästi. Hän näpräsi punaista hiuskiharaa ja jauhoi purkkaa.
"Voi voi.. No meijän pikku Dan hoitaa ja lellii. Lässynlää." Ann sanoi ja nyrpisti nenäänsä. Dan mulkaisi Ann'ia halveksuen.
"Annabell eiks sulla oo lainkaa tunteita!?" Dan huusi noustessaan lattiatasolta ylös. Ann'n silmissä leiskui.
"Kuin sä kehtaa kutsuu mua tolla nimellä! Sä tiiät et mä vihaan sitä!" Hän kirkui ja läimäytti veljeään naamalle. Danin pää notkahti läimäisyn voimasta sivulle, mutta hän käänsi sen takaisin siskoaan kohti.
"Älä sä läimi mua!" Hän huusi ja mulkaisi raivoissaan siskoaan. Nousin arasti ylös portailta.
"Älkää... Älkää mun takia..." Tartuin Dania hihasta ja nyin häntä kauemmas Ann'sta. Ann vilkaisi minuun happamana ja käänsi meille selkänsä. Dan tuhahti.
"Anna olla. Ei Ann lopeta ennen ku se voittaa." Katselin kumpaakin vuoron perään.
      Kumpikin hiljeni hetkeksi ja katseeni harhaili Ann'n päällä olevaan paitaan. Säpsähdin. Silmistäni meni näkö ja kipu iski minuun kuin kirkkaalta taivaalta. Ulvahdin ääneen. Ann ja Dan kääntyivät hämmästyneinä minua kohti ja Dan nappasi minusta kiinni. Mielessäni vilisi kirkkaita kuvia ja ääniä. Mieleeni palasi parrakkaan miehen kasvot. Veri pakeni kasvoiltani ja aloin kiljumaan. Ann tuijotti minua kuin olisin tullut hulluksi. Dan yritti puhua minulle rauhallisella äänellä, mutta minä tuijotin vain eteeni hien valuessa ohimoani pitkin. En voinut lopettaa huutoani.
________________________________________________
Tällänen jatko viel :) Katotaa miten pitkä tästäki tulee... Oon hidas rakentamaa juonta. Alotan yleensä aika hitaasti ja rauhallisesti ellen tee lyhkästä novellia. Siis oiskeesti lyhkästä. :)) Mut mielellää kommentteja ja mielipiteitä ottasin vastaan. Ei kopiontia, teksti on itse kirjoitettua!

Aavikkoruusu - osa 2

Heräsin hämärästä huoneesta. Pöly tanssi auringon säteissä, jotka paistoivat pienestä ikkunasta. Ikkuna oli pientä puista ovea vastapäätä ja siinä oli punaruudulliset verhot. Kulunut sohva ,jolla makasin, oli oven oikealla puolella seinää vasten. Seinät olivat täynnä mustavalkoisia ja rusertavia kuvia, joissa eri ikäiset ja näköiset ihmiset hymyilivät. Nojauduin sohvalta ylös. Lattialla sängyn vieressä oli pullollinen vettä. Nostin pullon ja join. Vesi tuntui niin hyvältä kuivassa suussa, join lisää. Tyhjä pullo kolahti lattialle.
     Kolahdus taisi herättää viereisessä huoneessa olleen miehen huomion, sillä tämä laahusti huoneen ovelle.
"Tääl taidetaa jo jaksella ihan hyvin.. No sul on varmaa nälkä." Hän sanoi ja nyökkäsin hieman. Miehellä oli lyhyt ruskea tukka, vaaleanruskeat silmät ja hieman sänkeä. Hän näytti komealta ruskeissa bootseissaan, farkuissaan ja kauluspaidassaan. Ikää hänellä tuskin oli enempää kuin minullakaan. Suoristin selkäni ja aloin siistiä vaatteitani, mutta punatukkainen nuori nainen keskeytti puuhasteluni kipittimällä huoneeseen.
"Dan hitto sun kanssa! Ei oo tarkotus kantaa kaikkia meille kotiin vaik ne ois kuinka sulosia, kauniita tai kärsivii. Toiki ois voinu yrittää vaik itsemurhaa ku kerran tonne aavikolle tollasis kamppeis oli lähteny." Hän sanoi punaisten hiusten heilahdellessa hurjasti edestakaisin. Kuului kova paukahdus ja mies jota punatukkainen nainen oli kutsunut Daniksi tuli leipälautasen kanssa huoneesees. Hänen kulmansa olivat kurtussa ja hän oli selvästi ärsyyntynyt.
"Haluut sä et mä jätän ihmiset kuolemaan? Mikä sua vaivaa!?" Hän huudahti ja tyrkkäsi leivän syliini. Hämmentyneenä istuin leivän kanssa kun Dan marssi ulos ja punapää seurasi tätä huutaen samalla:
"Mä en tarkota et sun pitäs antaa niitten kuolla, mut vie ne ees muualle ku meille! Me ei olla mikää...!" Ääni loittoni ja lopetin kuuntelemisen.
      Nostin leivän sylistäni ja söin sen hieman liian nopeasti. Leivän jälkeen minulle tuli tarve käyttää vessaa ja  nousin huterin jaloin ylös sohvalta. Kävelin hitaasti ovelle ja huomasin katsovani käytävään. Käytävä oli lyhyt ja johti pieneen keittiöön. Käytävän molemmilla puolilla oli ovia. Kurkistin ensimmäiseen. Oven takana oli pieni huone, jossa oli tilkkutäkillä peitelty sänky, nojatuoli ja kirjahylly. Suljin oven ja nojasin hetken seinään. Jalkani tuntuivat niin huterilta kaiken sen aavikolla kävelemisen jälkeen. Otin tukea seinästä ja kävelin hitaasti seuraavalle ovelle. Ulkoa kuului vaimeaa riitelyä samalla kun avasin vessan oven. Vessa oli pieni ja hämärä. Pikkuruinen pyöreä ikkuna oli peitetty valoa läpipäästävällä verholla ja suihkuverho roikkui elottomana paikallaan. Toimitin tarpeeni ja jäin hanalle huuhtomaan kasvojani. Vesi tuntui mukavan viileältä kasvoilla.
      Ovi paukahti ja turhautuneet askeleet tömisivät vessan ohi. Viereinen ovi pamahti kiinni ja vessan peili rämisi sen voimasta. Kurkistin vessan ovesta ja huomasin Danin tuijottavan minua hieman hämmentyneenä. Sitten hän heilautti päätään ja hymyili minulle.
"Sori Ann ei oo kovin hyväl päällä tänää." Nyökkäsin. "Mä oon Daniel, mut kaikki sanoo Daniks. Mä kannoin sut pois sielt aavikolta. Jos mä saan kysyy ni mitä sä teit siellä?" Purin huultani.
"No öhm.." sanoin ja otsani meni ryppyyn. Aloin miettimään. En muistanut mitään. En muistanut miksi olin aavikolla, enkä miten olin sinne joutunut. Dan kallisti päätään.
"No jos sä et haluu sanoo ni ei sun tartte, mut kerro mulle sun nimi ainaki. Tiiänpähä miks kutsun sua." Dan sanoi rauhallisesti ja katsoi minuun.
"Mut.. mut en mä muista." Sanoin ja pillahdin itkuun. Jalkani pettivät allani ja lyyhistyin Danin eteen. Dan jäi hölmistyneenä seisomaan eteeni.
"Ei ei sun tartte itkee jos et muista miks olit aavikolla, mut kerro mulle sun nimes kuitenki. Jooskos?" Pyöritin päätäni.
"Ei! Ei! Mä en muista mun nimee!" Huusin ja lyhistyin kaksin kerroi lattialle itkemään. Miten olin voinut unohtaa nimeni? Miksi olin ollut aavikolla?

Aavikkoruusu - osa 1

Minulla oli jano. Todella kova jano. Vettä. Olisipa minulla vettä. Kompuroin kuumalla autiomaalla eteenpäin. Ilma väreili kuumuudessa. Hiekkaa, kaktuksia ja heinän korsia oli silmän kantamattomiin. Minua pyörrytti ja olisin halunnut vain juoda ja levätä, mutten saanut. Jos olisin pysähtynyt lepäämään olisi voinut olla etten nousisi enää ollenkaan. Koskaan. Oli vain jaksettava liikkua eteenpäin. Nostin jalkaani kuumasta hiekasta. Sandaaleihin tunkeutui joka suunnasta kuumaa hiekkaa ja teräviä kiviä. Jalkapohjani olivat arat ja rakkuloilla. Jatkoin edelleen matkaani kohti ei mitään.
      Aurinko porotti lähes suoraan yläpuoleltani. Onneksi taivaalla oli muutamia pilviä, mutta nekään eivät auttaneet kovin paljoa. Maasto muuttui hiljalleen. Hiekkaa ja kaktuksia oli yhä paljon, mutta heinää oli enemmän. Horisontista pystyi jo erottamaan vuorijonon. Tihrustin kuivuneilla silmilläni vuoristoon. Jos siellä olisi jokin lähde. Saisin vettä. Vettä. Sitä minä halusin, halusin niin paljon että olisin tappanut sen vuoksi jos vain olisin siihen kyennyt. Laahustin tuskastuneena eteenpäin.
      Jalkani hapuilivat maasta tukevaa otetta, mutta hiekka valui jalkojeni alta ja kaaduin polvilleni. Läähätin hetken kontillani ja nousin uudelleen seisomaan. Aurinko alkoi laskea hiljalleen, mutta se oli silti vielä kovin korkealla. Nälkäiset linnut pyörivät taivaalla etsien jotain aavikon kuivuuteen kuollutta. Raatoa, joka minä pian olisin ellen pääsisi pois. Mutta voimani alkoivat vähetä ja nestehukkani pahentua. Jalkojen siirtely oli vaikeaa ja minua väsytti.
      Kävelin kunnes jaloistani meni tunto. Kaaduin kuumalle hiekalle muutaman kaktuksen väliin. Painoi pääni raskaasti käsivarttani vasten ja huohotin. Huuleni halkeilivat ja kieleni oli kuiva. Vartaloni tuntui niin raskaalta. En löytänyt voimia nousta ylös, joten annoin itseni olla raskaan väsymyksen syrjäyttäessä tajuntani.
      Vettä. Vettä roiskui päälleni ja suuhuni. Nielin osan, mutta yskin myös paljon. Vesi katosi aina välillä ja palasi taas. Join kunnes mahani oli aivan täynnä sitä. Yritin avata silmiäni. Oli pimeää. Maassa oli lamppu ja näin sen valossa kuinka vieressäni seisoi joku ruskeissa bootseissa. Yskin noustessani hitaasti käsieni varaan. Olin ainakin hengissä.
"Oot sä okeij?" Miesääni kysyi. Siristelin silmiäni nähdäkseni kenelle olin puhumassa. Heikko siluetti erottui taivasta vasten. Leuka näytti vahvalta ja tukka oli lyhyt ja pystyssä. En erottanut partaa, nuori siis. Kai. Yritin vastata.
"...hh... Näh... mmnnh.." Mutisin ja laskin pääni taas alas. Yskin taas. Vahva käsi tarttui käsi varteeni ja veti minut ylös. Annoin miehen nostaa minut ja nojasin raskaasti hänen olkapäähänsä. Jalkojani pakotti ja heikotti.
"Jos vaan kehtaisit ni voisit vähän tukee ittees jaloilla. Ois helpompi liikkua eteenpäin, ellet haluu et kannan sut." hän mutisi. Katsoin miestä silmiin. Vaaleanruskeat pirteät silmät katsoivat minua takaisin. Nyökkäsin. Hän nosti minut syliinsä ja lähti astelemaan varmoin askelin kohti tuntematonta. Tuntematonta minulle. Keinuin hänen sylissään. Nojasin hänen rintaansa vasten ja hengitin raskaasti. Minua väsytti aivan mielettömän paljon. Hiekan rapina muutti sointiaan. Keinunta väheni ja mies sanoi:
"Jos sua et haittaa, ei varmaankaa, ni vien sut mun mökille." Nyökkäsin ja annoin hänen työntää minut autoonsa. Hänellä oli lava-auto, jonka lavalla oli kaikenlaista tavaraa. Erotin lapion muiden tavaroiden joukosta. Hän paukautti oven kiinni minun puoletani ja kiiruhti kuljettajan puolelle. Moottori käynnistyi mahtavan paukkeen saattelemana. Valuin mukavampaan asentoon ja nukahdin auton tasaisessa hurinassa. Minne olin matkalla ja kenen kanssa?
______________________________________________
AH! Sain vihdoin kirjotettua tänne uuden novellin!! No nii nyt mielipiteitä ja niin pois päin! Kuulostaaks hyvältä vai tyyyylsääääältääää..?

Ikkunassa.

Viikkoni ovat aina olleet samanlaisia. Katselen usein ulos ikkunasta ja seuraan mitä ulkona tapahtuu. Joskus minua väsyttää ja nuokun ikkunalla. Mutta yleensä vesi virkistää, joskus tarvitsen jotain vahvempaa. On helppoa ajatella että kyllästyisin ikkunasta ulos katsomiseen, mutta en minä kyllästy. Ulkona tapahtuu niin paljon kaikenlaista. Nytkin naapurin lapset heittelevät lumipalloja toisiaan päin. Pojat ovat rakentaneet itselleen suuren lumilinnan. Sen viereen tytöt ovat rakentaneet lumihevosen, jonka selkään mahtuu samaan aikaan neljä tyttöä. Hevosen harjana on koivun oksia ja kaksi käpyä toimivat silminä.
      Iltaisin tarkkailen kuinka humalaiset konttaavat kotiin. Osa pysyy tuskin pystyssä. Jotkut jäävät nojailemaan ja roikkumaan katuvalojen tolppiin, kunnes ohi ajava poliisi poimii heidät kyytiinsä. Joskus koiran ulkoiluttajat kävelevät reippaalla tahdilla ohi koirien jolkottaessa rinnalla. Erään naapurin rouvan voi nähdä ulkoiluttavan kissaansa kerrostalon pihalla. Se tosin on hyvin tylsää seurattavaa. Joskus katselen kun vastapäisen asunnon opiskelija Lauri, tuo kotiinsa jonkun uuden tytön. He eivät yleensä sammuta valoja tai vedä verhoja ikkunansa eteen ja siksi usein voisin katsoa koko "esityksen". Alusta loppuun. En usein vaivaudu.
      Kevät on parasta aikaa. Valoa on paljon ja aurinko lämmittää mukavasti. Yleensä kasvan pituutta keväisin eniten, talvella tuskin mitään, mutta se ei haittaa. Ennen kasvoin vaikka kuinka paljon ja usein aika nopeasti. Nykyisin kasvuni on hidastunut. Kesät ovat usein kovin kuumia, enkä jaksaisi olla ikkunassa seuraamassa ihmisiä. Kun kuumuus on pahimmillaan menen parvekkeelle. Parvekkeelle aurinko ei paista kuin aamuisin, mutta se onkin parvekkeen paras puoli. Aamulla on todella mukava seurata auringon nousua. Päivällä kuumuus ei ole tukahduttavaa ja on mukavampi katsella mitä ympärillä tapahtuu.
      Syksy on kurjinta aikaaa ikinä. Lehteni tippuvat, jos minut unohtaa parvekkeelle viileään. Pakkanen on vaarallisinta mitä voin ulkona ollessani kohdata, jos liikaa aurinko ei lasketa. Kastelematta jättäminenkin tappaa minut, tosin se on jo minun mittapuuni mukaan rikos. Kenellä on oikeus kiduttaa elävää olentoa? Niin aivan, minä en ole ihminen. En ole joku vanha höperöitynyt nainen joka vakoilee naapureitaan ja istuu sen takia ikkunassa. Kyllä, minä olen kasvi. Huonekasvi jos tarkkoja ollaan. Ei varmaankaan yllätä etten liiku ikkunasta kovin usein. Aikasemmin olin kukkakaupassa. Siellä oli paljon sisaruksiani, muita tuttavuuksia ja paljon mehevää multaa ja tilavia ruukkuja. Nykyiseni onkin hieman pieni minulle, mutta omistajani sitä tuskin on huomannut. Ja tuskin tulee enää huomaamaankaan. Huoneeseen on levinnyt tunkkainen ja vanha haju. Luulen sen tulevan kylpyhuoneesta jonne hän lukkiutui muutamia viikkoja sitten. Kukaan ei ole käynyt katsomassa häntä, mutta postia on tullut ja puhelinkin soinut, mutta vain muutaman kerran. Siitäkin taisi loppua akku.
      Olen tuskin hengissä enää. Multani on kuiva kuin saharan autiomaa ja ikkunasta porottaa aurinko aivan liian kuumasti. Eilen tosin kylpyhuoneen ovi aukaistiin väkisin ja omistajani ruumis raahattiin ammeesta pois. Haju on kamala. En usko että minua enää pelastetaan. Ehkä minun tarkoitukseni oli ilahduttaa omistaajani kunnes hän kuolisi, jotta voisin seurata häntä sitten taivaaseen. Ellei hän sitten joutunut helvettiin. Nyt en voi kuin pohtia, että joutuvatko huonekasvit helvettiin? Eivät kai.
__________________________________________________
Tällänen yhden kerran luku "elämys"/"kärsimys" synty. Risut, ruusut otetaan vastaan. Seuraaval kerral taidan palata takasi ihmisii ja ihmissuhteisii, ellen sit jonkun yksinäisen näkökulmasta kirjota jotain. :) Katellaa katellaa!