Kirjahöperö

Tykkäsin lukea. Luin eri aiheisia kirjoja. Luin eri paksuisia kirjoja. Luin kaikki kirjat, mitkä sain käsiini. Oli joitain kirjoja, joita en lukenut kokonaan. Kyllästyin ja vaihdoin toiseen.
     Koulukirjoista en välittänyt. En tietokirjoistakaan. Sotakirjoja en halunnut lukea. Liikaa väkivaltaa, joka perusteltii huonosti. Romantiikkaa luin. Nora Robertseja olin kahlaillut useita. Trillereitä luin harvemmin, mutta luin kumminkin. Perus romaaneja saattoi mennä useitakin viikossa. Lyhyitä meni useita päivässä. Minä luin aina.
    Huoneeseeni kasasin kirjoista kasoja. Kasoista syntyi vuoria ja vuoret täyttivät lattian. Mattoa ei aina nähnyt kirjoilta. Kirjahyllyyn ei mahtunut enää kirjoja. Joku kasoista oli pelkkiä kirjaston kirjoja. Nekin palautusta vailla.

     Kirjastokin alkoi olla jo luettu. Ainaki lähes. Olin järjestyksessä aloittanut A-kirjaimesta ja lainannut kerralla aina muutamia kirjoja. Minusta tulikin kirjaston vakio asiakas. Kunnes kirjaston hoitajan oli annettava minulle porttikielto. Minulla jäi palauttamatta liian useita kirjoja. Kerran eräs rouva tuli etsimään kirjoja meiltä, kun en niitä voinut korvatakkaan. Olisi kuulemma tullut aivan hurja summa minulle maksettavaksi.
     Joskus Hellevi joutui pitämään kiinni, etten mennyt hakemaan kirjoja takaisin kirjastosta. Hellevi oli hyvä ihminen. Auttoi aina kun tuli ongelmia. Osti leipää kun tilillä ei ollut rahaa. Olin kirjoihin rahani käyttänyt. Hellevi se apua sitten soittikin. En meinannut päästä ulos huoneistani. Kirjoja oli liikaa kaikkialla. Mutta en minä niistä luopunut, kirjoista. En, vaikka kuinka yrittivät suostutella.
    Tulivat usein oven taakse juttelemaan nämä naiset. Höpisivät kuinka olisi vapauttavaa antaa muutama kirja pois. Kehuivat lukemista hyväksi harrastukseksi, mutta muistuttivat, että piti muutakin tehdä. Mutta aina kun ne lähtivät, otin kirjan käteeni ja aloin lukemaan.
    Oli mielenkiintoisia maailmoita, tarinoita ja henkilöitä. Oli satoja komeita miehiä, joihin rakastuin, monia kauniita naisia, joita kadehdin. Rakastin maisemia, joita kirjailijat maalailivat sanoin. Rakastin kaikkia juonen mutkia, joihin kirjailijat henkilönsä ajoivat. Minä olin aina onnellinen kun luin.
     Itkin minä myös. Oli surullisia tarinoita. Oli surullisia elämäkertoja. Pyyhin usein silmiä hihaani ja nenäliinoihin. Surin päähenkiläiden haikeita kohtaloita ja vuodatin katkeria kyyneliä, kun päähenkilöä petettiin julmasti.
     Sitten eräänä päivänä, kun olin ollut antikvariaatissa etsimässä lukemista, saavuin asunnolleni ja avasin oven. Kädessäni ollut kassi luiskahti sormistani. Polveni pettivät ja lysähdin maahan. En voinut kuin tuijottaa tyhjää asuntoani. Melkein tyhjää.
      Asuntooni oli jätetty kaikki huonekalut ja koriste-esineet ja muut vastaavat tavarat, mutta yhtä ainuttakaan kirjaa en nähnyt. En ainuttakaan. Kirjahyllyni oli tyhjä kirjoista ja sinne oli laitettu posliinisia astioita ja lasimaljakoita.
      Minä itkin. Itkin ja halasin juuri hankkimiani kirjoja. Istuin kirjat käsissäni käytävässä oven repsottessa auki. Istuin ja itkin paikallani tovin, kunnes tartuin kirjaan ja aloin lukemaan. Kyyneleet valuivat yhä poskilleni, mutta jatkoin lukemista, vaikka kyynelten läpi oli vaikeaa lukea. Hyvin vaikeaa.
     Siitä Hillevi minut löysikin, käytävältä, vain muutamia kymmeniä minuutteja myöhemmin. Hän talutti minut sisälle asuntooni ja soitti puhelun. Hetken puhuttuaan hän palasi samaan huoneeseen, kuin missä minä olin.
"Milja sinun on nyt ryhdistäydyttävä. Sinun on saatava ote oikeasta elämästä. Ja minä autan sinua siinä." Hellevi sanoi ja taputti kättäni. Toisella kädellä pidin kirjastani kiinni ja painoin sitä rintaani vasten.
     Naiset saapuivat, mutta nyt heillä oli nuorempi mies mukanaan. Mies oli suunilleen ikäiseni, noin kolmekymppinen. Hän katsoi minua ja nyökkäsi. Minä tuijotin takaisin.
    He puhelivat minulle ja yrittivät saada minut nousemaan ja lähtemään heidän mukaansa. En halunnut. Naiset väsyivät ja pyysivät miestä auttamaan. Hän tarttuin minua käsistä ja lukitsi käteni. Sitten mies nosti minut ylös ja alkoi taluttaa ovelle. Sylissäni ollut kirja tömähti lattialle. Huusin. Minä rimpuilin ja itkin. Halusin kirjani. Halusin kaikki kirjani takaisin.
     Nyt olen ollut kuukauden hoitokodissa. En saa lukea edes lehteä. Jos näen kirjamainoksen alan itkemään. Joka viikko juttelen terapeutin kanssa. Hän ymmärtää minua, mutta ei anna minulle kirjaa. Sitä hän ei ymmärrä. Minä tarvitsen kirjani.
     Hillevi on käynyt muutaman kerran luonani. Hän on tuonut minulle pipareita ja olemme juoneet kahvia. Joskus puhumme säästä, joskus asunnostani. Kuulumisetkin vaihdamme. Sitten Hillevin on aina lähdettävä. Ei hän tänne voi jäädä, hoitolaitokseen. Ei hänen tarvitse olla täällä, kuten minun. Kirjahöperön.
_______________________________________________
Tämmönen teksti. Aika karkee versio vielä, mutta en varmaan jaksa korjailla enää. Kirjotin yheltä istumalta ja korjasin toisella istumalla. Lopputulos sellanen ku on. No mut tykkäättekö? Onks tää nyt ihan toivoton tapaus?

Ehdotuksia

Haluisin lukijoilta nyt toiveita, siis ihan oikeesti, kommentoikaa, et tiiän millasia tarinoita te tahtositte lukea. Toki mielelläni kirjotan jotai yllättäviä yms. Mut ois myös ite kehittävää ja mielenkiintosta kirjottaa joku semmonen novelli, mihin oisin saanu idean joltain muulta. Esimerkiks kuvaus "Tumma tukkanen tyttö, punanen pipo päässä, polttaa tupakkaa katulampun alla ja odottaa poikaa" Voi muuttua ihan mihin suuntaan vaan. Voin kertoo tarinan siit tytöstä ja sanoo et se on koditon, raskaana tai vaikka muuten vaa tylsistyny.  Tai menossa treffeille! Maailma on rajana ja joskus voi mennä senki ulkopuolelle avaruutee. Miettikää nyt tarinaa unesta jossa tapahtuu mitä ihmeellisimpiä mutkia ja poikkeavuuksia. (Hmm.. pitäiskö kirjottaaki unesta?)
     Eli nyt joku idean poikanen miulle ni päästän mielikuvituksen vapaaks. Lupaan et kirjotan jonkun novellin viel tässä nyt samalla viikolla, mut haluisin OIKEESTI jonkun idean joltain ulkopuoliselta. On mukava ku pääsee rakentelemaa jotain uutta jostain pienestä idean palasesta. Ja toisen keksimistä yleensä rönsyilee jotain ihan omituisia, mutta sen takia mielenkiintosia tarinoita ;)

Uusia Vuosia kaikille ihmisille ja muille öttiäisille!

Aavikkoruusu - osa 10

Parrakas mies lensi kumoon Amyn päältä kun Dan syöksyi miehen kimppuun. Mies karjui ja yritti lyödä Dania, mutta Dan oli raivoissaan. Hän löi miestä naamaan, tarttui tätä hartioista ja tyrkkäsi luolan seinää vasten.
"Sinä perkele!" Dan ärisi. Hän löi miestä nyrkillään kasvoihin. Mies yritti väistää muttei onnistunut siinä kunnolla. Danin nyrkki osui miestä poskeen silmän alle.

Nykäisin paidan suustani ja yritin peitellä itseäni. Annabell kiiruhti vierelleni hengästyneenä. Hän näytti huolestuneelta, vaikka yrittikin esittää rauhallista. Kyyneleet valuivat poskilleni ja tuijotin tyrmistyneenä käytävään, jossa näin ja kuulin Danin raivoavan miehen kimpussa. Painoin leukani rintaani vasten ja annoin hiusteni valahtaa kasvojeni eteen. Annabell tarttui minua käsivarsien alta ja kuiskutti hiljaa korvaani:
"Nousehan ni me päästään täältä pois. Dan saa hoitaa ton..." Huitaisin laiskasti Annabellin kädet pois ja nousin seinämään nojaten ylös.
      "Mä... Mä haluun.." Minun täytyi keskittyä sanoihini ja vetää henkeä. "Mä haluun kattoa.. sitä silmiin..." Mutisin irvistellen kivusta. Selkäni oli arka ja sitä vihloi kävellessä. Annabell tuijotti minua hiljaa hieman järkyttyneenä.
"Ei sun tarvii kohata sitä enää..!" Hän yritti, mutta luovutti nopeasti vastaan väittämisen nähtyään silmieni kylmän ja määrätietoisen katseen. Pyyhin kolhiintuneilla käsilläni poskilleni valuneita kyyneleitä ja hengitin syvään.
     Dan oli viimein rauhoittunut, mutta edelleen vihainen. Liikutin hitaasti kankeita jalkojani ja lähestyin miestä ja Dania. Dan kääntyi katsomaan minua, kun olin vain muutaman metrin päässä.
"Ei sun tartte tänne tulla." Hän henkäisi ja pyöritti päätään. Mies köhisi lattialla ja vaikeroi. Vilkaisin Daniin ja kähisin hiljaa.
"Nosta se ylös..."
      Dan katsoi minua pohtivasti, kohautti olkiaan ja repäisi miehen ylös maasta. Hätkähdin ja laskin hetkeksi katseeni maahan. Takkuiset hiukseni peittivät kasvoni ja hengitin muutaman kerran syvään. Mies ähisi hiljaa muttei taistellut Danin otetta vastaan. Pyyhkäisin hiukseni korvan taakse.
     Lasittunut vihainen katseeni upposi miehen silmiin. Hän värähti ja yritti kääntää päätään. Dan tarttui miestä leuasta.
"Kato nyt sitä silmiin perkele!" Hän karjahti. "Mieti mitä sä olit just tekemässä!"
Olin vihainen ja loukattu. Yksi yksinäinen kyynel valui poskelleni nostaessani kättäni. Läimäytin miestä kaikilla voimillani kasvoihin. Mies ärisi vihaisesti. "Huora..."
Dan tyrkkäsi miehen takaisin maahan.
     Kättäni jomotti huitaisun jälkeen. Laahustin väsyneesti Ann'n luokse ja painoin pääni hänen olkapäätään vasten. Hengitin raskaasti ja suljin silmäni. Ann tarttui käsivarsiini ja piteli minua pystyssä. En jaksanut enää. Olin aivan näännyksissä. En jaksanut pysyä tajuissani.

Useita tunteja myöhemmin heräsin valoisasta huoneesta. Ilmassa leijaili desinfiointiaineen ja lääkeaineiden haju. Tokkuraisena kääntelin päätäni kuhmuraisella tyynyllä ja räpyttelin silmiäni. Huone jossa olin oli tyhjä. Ympäriltäni ei kuulunut juurikaan ääniä, vain tasaisinen piipatus sängyn vieressä olevasta monitorista. Ovi työnnettiin auki ja vihreisiin hoitajan vaatteisiin pukeutunut nainen pujahti sisään.
      "Hei. Olettekin jo hereillä. Millainen olo?" Nainen kysyi. Raotin huuliani. Suuni oli kuiva ja ääneni oli heikko.
"En mä... tiedä." Sanoin hetken haeskellessani oikeita sanoja.
"Ei se mitään. Lepää vain." Hoitaja tarkasteli hetken monitoria.
"Jaahas. Kaikki näyttäisi olevan kunnossa. Sinusta ollaan oltu varsin huolissaan. Saavatko vieraat tulla katsomaan sinua?" Hän kysyin ja asteli ovelle.
"Joo..." Mumisin ja mietin kuka minua oli tulossa katsomaan.
     Ruskeatukkainen nainen asteli huolestuneena huoneeseen. Minut nähdessään hän syöksyi sängyn viereen ja halasi minua.
"Voi Amy! Me oltiin niin huolissaan susta kun Shelly soitti ja kertoi että sä olit kadonnut! Voi kulta pieni mitä sulle on tapahtunu?!" Nainen silitti mustelmaisia kasvojani kädellään.
Hieman hämmentyneenä tuijotin naista ja sopersin kyynelten valuessa poskilleni.
"Äiti... Voi äiti!" Halasin häntä lujaa ja itkin ilosta. Olin niin helpottunut kun hän oli siinä.
"Amy. Kuka se on mies, joka toi sut tänne?" Äitini kysyin irtauduttuaan minusta.
"Kuka? Ai Dan vai?" Kähisin äidille ihmeissäni. Äiti ojensi minulle lasin vettä.
"Dan löys mut aavikolta. Se autto mua." Mutisin hörppiessäni vettä. Äiti kurtisti kulmiaan.
"Dan oli se joka pelasti mut siltä miehestä..." Ääneni hiljeni hiljenemistään.
"Mieheltä? Kulta, mitä sulle on käynyt?!" Äitini alkoi hätääntymään.
     Hän hätkähti seisomaan ja kopisteli edestakaisin sänkyni vieressä. En voinut enää hymyillä. Nostin paitani hihoja ja katsoin jälkiä joita niihin oli tullut sitomisesta, seiniin törmäilystä ja kaikesta muusta mitä minulle oli tapahtunut. Ihoni oli kirjava. Osa haavoista ja mustelmista oli tuoreita ja osa alkoi vasta nyt erottumaan. Osa mustelmista oli jo paranemassa ja ne muuttivat väriään tummasta kellertävään.
      Äitini pysähtyi tuijottamaan käsivarsiani. Hänen kasvoiltaan kuvastui epäuskoa ja järkytystä. Pyyhkäisin hihani alas.
"Amy!" Äiti huudahti ja kyynel valui hänen poskelleen.
"Kuinka sä oletkaan kärsinyt!" Äiti istuutui pää käsissään tuolille, joka oli asetettu sängyn viereen. Kyyneleet valuivat omille poskilleni ja hymyilin surullisesti äidilleni.
      Ovi työnnettiin auki ja Dan kurkisti sisään. Hän näytti väsyneeltä ja huolestuneelta. Hänen ruskea tukkansa törrötti joka suuntaan ja hänen sininen paitansa oli ryppyinen. Kohtasin vaaleanruskeiden silmien huolestuneen katseen ja hymyilin.
"Voit sä hyvin?" Dan kysyi ja hätkähti huomattuaan äitini.
"Oi.. Anteeks. Sä oot varmaan Amyn äiti. Daniel, Daniel McFarland. Saa sanoa ihan vaa Dan."
Äitini nosti katseensa ja katsoi suoraan Daniin. Minua hermostutti äitini reaktio. Halusin äitini hyväksynvän Danin, henkilön joka auttanut minua niin paljon. En halunnut äidin alkavan kuulustella häntä. Hermostuin sekunti sekuntilta joina äitini oli hiljaa ja tarkasteli Dania silmillään. Vedin henkeäni rikkoakseni hiljaisuuden, mutta äitini ehti ensin.
      "Daniel. Kiitos kun autoit tytärtäni. Kiitos kun toit hänet takaisin." Totiset sanat kaikuivat huoneessa. Äiti kääntyi puoleeni, silitti poskeani ja käveli Danin ohi ovelle ja kuiskasi:
"Tulen pian takaisin."
Ovi kolahti kiinni ja jäin Danin kanssa kahden. Huokasin helpotuksesta.
      Dan käveli tyhjälle tuolille ja istuutui. Hän ojensi kätensä ja otti omani lämpöisiin käsiinsä.
"Amy." Dan sanoi käheällä äänellä. Nostin katseeni häneen ja pieni puna nousi poskilleni.
"Mä oon ilonen et sä oot jo paremmassa kunnossa. Hoitaja sano ettei sulla oo mitään vakavaa ja et sä pääset täältä jo huomenna pois." Dan selitti hieroessaan peukalollaan kättäni. Tuijotin syliini.
"Mikäpä mua pahemmin vaivais..." Mutisin ja nyökkäsin Daniin päin.
"Olihan mulla tuollanen auttaja."
Dan hymyili iloisesti.
"Sä olit varsin erikoinen hoidettava. Et muistanu mitään ja sitten kun muistit sä itkit ja huusit."
Naurahdimme molemmat vaisusti.
      Käännyin Daniin päin ja hymyilin haikeasti.
"Mulle tulee ikävä sua kun mä palaan kotiin." mutisin ja puristin Danin sormia.
"Nii munkin sua." Dan sanoi ja kumartui minua kohti. Hänen tuoksunsa leijaili kasvoilleni. Kuuma hiekka ja aurinko. Puna palasi poskilleni ja katsoin syliini.
"Amy. Mä haluun nähä sut." Dan kähisi ja nosti sormillaan leukaani. Nostin katseeni hänen lumoaviin silmiinsä jotka tuijottivat minua kaipaavasti.
"Mä näytän ihan hirveeltä..." Mutisin tuijottaessani häntä syvälle silmiin. Dan vain hymyili ja veti minua lähemmäs itseään.
"Ei, sä näytät aina hyvältä mun silmissä, vaikka onhan tuo mustelma vähän.. no... väärässä paikassa." Dan sanoi ja hiveli poskeani. Hätkähdin. Poski oli arka, mutta Danin sormet olivat hellät eivätkä satuttaneet koskiessaan. Dan painoi otsansa otsaani kiinni ja tuijotti yhä silmiini.
"Sä oot tärkeempi mulle ku mä ikinä luulinkaa." Dan huokaisi. Vedin ilmaa huulieni välistä.
      Dan painoi huulensa huulilleni. Hän silitti poskeani ja suuteli minua mitä suloisimmin. Hyvin varovaisesti ja lempeästi. Silitin Danin niskaa ja vedin häntä lähemmäs. Danilta pääsi huvittunut naurahdus.
"Potilaan olis tarkotus levätä."
Käännyin naama punaisena katsomaan äitiäni, joka katseli minua ja Dania hieman arvioiden.
"Ä-äiti..." Mutisin ja vetäydyin irti Danista. Dan palasi tuolille ja raapi päätään nolostuneena. Äitini huokaisi ja hymyili sitten hieman.
"En minä teitä nuoria voi kieltää, mutta... No, älkää pitäkö mitään kiirettä." Äitini totesi. Punastuin ja annoin hiusteni peittää kasvoni ja huomasin kuinka Dankin näytti hieman kiusaantuneelta.
"Äitii..." Valitin laittaessa kädet kasvoilleni. "Älä jooko, ei nyt..." Äitini nauroi leppoisasti.
"Näkisitte naamanne! Voi teitä nuoria." Hän sanoi ja meni hiljaa naurahdellen takaisin käytävään.
"Minä tuon meille vähän kahvia."

Muutaman kuukauden päästä:
"Dan! Mihin minä saan laittaa nämä?!" Huusin ja kannoin autosta juuri nostamani laatikon kuistille. Dan peruutti avolavansa lähemmäs kuistia ja hyppäsi ratin takaa.
"Ann osais varmaan auttaa niitten kaa. Se on meijen säilytystila-vastaava." Dan naurahti ja viittasi punatukkaiseen siskoonsa. Ann hymyili ja tuli auttamaan laatikoiden kanssa.
"Tuo ne tänne viimoseen huoneeseen nyt ainakin aluks. Me voidaan sit kattoa myöhemmin, et mihin mikäki laitetaan." Nyökkäsin ja laskin laatikon sohvan eteen. Sen sohvan eteen jolta olin kuukausia sitten herännyt pökerryksissä.
     Jäin seisomaan keskelle huonetta ja katselin kuinka pöly leijaili auringon valossa. Dan käveli taakseni ja laittoi kätensä lanteilleni. Tunsin lämpimän hengityksen niskassani.
"Mä ajattelin et ainakin osan näistä vois siirtää tohon viereiseen huoneeseen jo valmiiks." Dan henkäisi korvaani ja painoi leukansa olkapäätäni vasten. Tunsin hänen karhean poskensa omaani vasten ja laitoin käteni hänen käsiensä päälle. Pyörähdin Danin käsissä ja painoin nenäni hänen auringon polttamaa nenäänsä vasten.
      "Sellasta ajattelit." Hymyilin ja painoin huuleni Danin huulia vasten.
"Mut mikä kiire meillä on nyt ku mä oon täällä?" Kysyin ennen kuin suutelin Dania uudellee. Dan nosti kulmakarvojaan ja naurahti sitten.
"Ei kai mikään." Hän nauroi ihanaa huvittunutta nauruaan. "Me vaan luvattiin sun äitilles olla hitaita." Dan kuiskasi. Nyökkäsin. "Eiköhän me olla oltu jo ihan liian nopeita, et alotettas nyt se hidastelu?" Kysyin Danilta joka nauroi nyt ääneen. "Ehkäpä."
     Ann tuli ovelle ja irvisti hymyillessään. "Säästäkää mut.. Nii ja tervetuloa kotiin!" Ann vinkkasi minulle silmää ja nyökkäsi sitten hyväksyvästi veljelleen.
"Jos teitä kiinostaa ni mä oon loppu illan muualla. Käyn kattomassa vaikka jonkun leffan ja pysähyn syömään Billin kahvilaan tai jotain..." Ann sanoi hymyillen ja käveli sitten pois huoneesta.
      Dan hymyili minulle.
"Vai saatiin me ilta itellemme? Mitähän me tehtäis?" Dan virnisti iloisesti ja kaappasi minut syliinsä.
"Sulla taitaa olla joku idea?" Kysyin huvittuneena Danilta ja laitoin käteni hänen kaulalleen. "Sopii mulle."
      Dan kantoi minut käsissään huoneeseensa ja laski minut sängylleen. Hän pyyhkäisi hellästi hiukset naamaltani ja katseli minua.
"Mä rakastan sua" Dan huokaisi ja painoi huulensa huulilleni. Hymyilin ja nauroin vastatessani suudelmaan.
"Niin mäkin sua."
Unohdin aikasemmat hirveät tapahtumat ja suutelin Dania intohimoisesti. Hänen käsissään olisin turvassa. Ja onnellinen.
______________________________________________
Vihdoin sain tarkistettua tän tekstin. Meinasin jo unohtaa et mun piti julkasta tää, mut serkku muistutti mua. No tässä tää nyt on ja kommentit ois mukavia. Kauan kesti, mut toivottavasti tää loppu ois edes jossain mielessä odottamisen arvonen, tosin odottamista oliki aika paljon... Mut... Seuraavaks uusia haasteita ja tarinoita erilaisista ihmisitä! :))

Oijoi... ja Anteeks!

Aavikkoruusu on kauheesti myöhässä, mutta se on tekeillä kokoajan. Yritän vaan saada sen lopusta mahollisimman toimivaa ja selittää muutenkin tapahtumia. Antakaa siis anteeks ku se on näin järkyttävän myöhässä.... :((((

Aavikkoruusu - osa 9

Tärisevin jaloin jatkoin huteraa juoksua pimeään käytävään. Käsissäni oleva valo ei suostunut toimimaan tunnottomissa sormissani ja naarmutin itseäni seinämiin. Kyyneleet valuivat valtoimenaan poskilleni ja sumensivat silmiäni. Erotin vain juoksustani aiheutuvan töminän takia missä suunassa seinät olivat. Sydämeni jyskytti korvissani ja kylmähiki liimasi paidan selkääni.
      Tuntui kuin olisin juossut ikuisuuden. Olin väsynyt ja peloissani. Jalkani eivät meinanneet kantaa minua ja jouduin tönimään itseäni seinien luota kauemmas jotta pysyin pystyssä ja liikkeessä. Takaani kuuluva huudahdus sai sydämmen kurkkuuni ja kauhu heikensi valmiiksi voimattomia jalkojani lisää vaikka sen ei olisi pitänyt olla edes mahdollista.
"Kulti, sun ystävät ikävöi sua... Tulisit nyt nii me... *raskasta huohotusta* ...voidaan mennä tapaamaan niitä." Karhea ääni sai koko kehoni käymään ylikierroksilla. Juoksin kovempaa kuin koskaan ja naarmutin käteni pahasti luolan seiniin. Nyrjäytin nillkkani ja lensin maahan. Kömmin nopeasti ylös ja jatkoin juoksuani.
      Olin nyt hyvin tietoinen takaani kuuluvista juoksuaskelista. Mies ei selvästikkään saavuttanut minua, muttei jäänyt jälkeenkään. En voinut pysähtyä, oli pakko jatkaa juoksemista.

Dan makasi naama hiekkaa vasten. Hänen päänsä sykki kivusta ja hänen koko kroppansa tuntui painavalta. Hitaasti liikehtien hän sai siirrettyä kätensä ja jalkansa niin että pystyi katselemaan ympärilleen. Muistikuvien palatessa Danin mieleen hän hätkähti nopealla liikkeellä ylös maasta. Hänen aseensa oli kadonnut ja hän itse oli luolan edessä tuijottamassa verisiä jälkiä jotka olivat hänestä itsestään. Mies oli yllättänyt hänet. Mies oli jo lähellä keski-ikää, eikä erityisen vahva. Tarpeeksi vahva kuitenkin yllättäessään hänet takaapäin.
      Dan kokosi itsensä ja syöksyi hädissään takaisin luolaan. Hänen siskonsa ja Amy olivat jääneet luolaan ja mies oli varmasti mennyt heidän peräänsä. He olivat varmasti lähteneet takaisin, jotta mies ei saisi heitä kiinni. Dan rynnisti pimeään.

Ann oli saattanut itsensä pulaan. Juostuaan takaisin kotiaan kohti hän oli täysin unohtanut ettei ovea saanut auki sieltä puolelta ellei sitten laittanut avainta sitä varten kaapin puolelle. Nyt he eivät kiirehtiessään miestä karkuun olleet tehneet sitä. Ann pysähtyi kaapille ja tutki mitä sieltä löytyi. Valot olivat vesien kanssa hänen laukussaan, mutta niistä ei olisi hyötyä. Hän ohjasi valoa kaapin lukuisiin kolosiin ja hermostuneesti kopeloi pimeimpiä löytääkseen nekin tavarat joihin valo ei yltänyt. Kaapin sisältö alkoi kuitenkin hermotuttaa Annabelia. Kangassäkki, muutama laho lauta, jotka hajosivat käsiin, sekä naulalaatikko eivät tuntuneet parhailta mahdollisilta aseilta haulikolla varustettua miestä vastaan.
     Hermostuneena Ann kuunteli käytävästä kuuluvia ääniä, mutta kaikki hänen kuulemansa äänet loittonivat hänestä, eivät suinkaan tulleet häntä kohti. Ann hätkähti. Hän oli nähnyt mitä mies oli tehnyt Amylle. Hän oli nähnyt tämän kauhun, ja vaikka Ann ei erityisesti pitänytkään Amysta, ei hän voinut olla huolestumatta. Kääntyessään takaisin pimeään käytävään hän ei toivonut mitään muuta kuin että hänen veljensä voisi tehdä tälle sotkulle jotakin.

Henkeni kulki vaivalloisesti ja silmissäni pyöri. Jalkani eivät suostuneet liikkumaan ja kuulin kuinka mies lähestyi minua. Kaaduin luolan karhealle lattialle ja ryömin eteenpäin. Työnsin jaloillani ja vedin käsilläni jotta pääsisin kauemmas tuosta kauheasta miehestä. Miehen raskas hengitys kuului hänen saavuttessa metri metriltä minua. Lattialle pudonnut taskulamppu oli vihdoin syttynyt ja pystyin erottamaan miehen siluetin käytävässä. Hädissäni rimpuilin eteenpäin ja kuulin kuinka mies hykerteli.
"Voi rakas. Ei sun tarvii mennä karkuun. Anna setä auttaa sua. Sähän oot ihan näännyksissä." Miehen ääni korisi. Kiljahdin kun hän syöksähti päälleni enkä huitomisesta ja rimpuilusta huolimatta päässyt hänen altaan minnekkään. Olin täysin nääntynyt niinkuin hän oli sanonut. Miehen paino piti minut paikoillaan hänen availlessa vyötään. Potkin jaloillani maata vaikka siitä ei ollutkaan mitään hyötyä. Miehen repiessä vaatteitani päältäni huusin kauhuissani ja mies repäisi hiuksistani hiljentäen minut. Hän työnsi revityn t-paidan suuhuni ja silitteli hiuksiani.
"Voi kulta, ei kukaan voi auttaa sua. Oo nyt vaan kiltti tyttö. Mä tykkään kilteistä tytöistä."
      Tuotin miestä kauhuissani ja rimpuilin hänen allaan. Sain oikean käteni vapaaksi hänen altaan ja huitaisin miehen naamalle hiekkaa. Mies karjaisi vihaisena hiekan mennessä hänen silmiinsä. Raivostuneena hän löi minua kasvoihin ja väänsi käteni takaisin. Pitäessään kättäni hän repi omia housujaan alaspäin ja repi Annabeliltä lainaamiani shortseja. Mies joutui siirtymään niin että istuin nyt jalkoni päällä. Pääni oli kipeä ja lihaksiani särki, mutta en silti aikonut antaa tuon parrakkaan miehen vain raiskata minut. Riuhtaisin vasemman käteni selkäni alta jonne se oli jäänyt miehen rojahdettua päälleni. Riuhdoin nyt oikealla ja vasemmalla kädellä miehen otetta itsestäni irti.
     Mies ei pitänyt riuhtomisestani lainkaan. Vaikka en pystynytkään riuhtomaan itseäni hänen altaan pois enkä vahingoittamaan häntä pahasti, raavin häntä niin paljon kuin kykenin. Raivoissaan hän tarrasi molemmilla käsillään käsiini ja painoi ne yhdellä kädellä pääni yläpuolelle. Hän painoi kasvonsa naamalleni ja irvisti minulle.
"Perhanan huora! Nyt aloillas!" Hän tarrasi nyt jo hyvin raivoissaan minun paljastuneisiin alushousuihini ja repi niitä yltäni. Kiemurtelin minkä pystyin ja painoin jalkojani yhteen. Mies ärisi päälläni ja yritti saada housuni alas.

Dan rynnisti käytävää pitkin ja saapui hikisenä luolan risteykseen. Hän näki toisesta käytävästä kuultavan valon ja tunnisti siskonsa joka tuli huolestuneen näköisenä häntä vastaan.
"Juokse jo jumalauta! Älä anna sen eläimen raiskata Amya!" Ann karjui. Kuin vahvistukseksi toisesta käytävästä kuului kiljaisu. Dan rynnisti pimeään. Ann ja valo seurasivat häntä. He juoksivat pitkää ja mutkaista käytävää pitkin eteenpäin ja kuulivat vain toistensa hengityksen, sydämmen sykkeen ja seinistä kaikuvat askeleet. Dan ei voinut kuin miettiä kuinka kauhuissaan Amy saattoi juuri nyt olla.
      Juostuaan vain hetken he kuulivat kuinka Amy kiljui ja huusi kauhuissaan. Dan juoksi nyt niin kovaan kuin vain pystyi luolan kapeassa käytävässä. Ann jäi hänestä jälkeen, mutta Dan ei jäänyt odottamaan hänen valoaan vaan suuntasi eteenpäin. Miehen karjahtaessa hän tiesi Amyn taistelevan tätä vastaan. Dan ei kuitenkaan tiennyt olisiko hän jo myöhässä tullessaan paikalle.
     Käytävässä alkoi näkyä himmeää valoa. Dan syöksyi mutkat eteenpäin ja näki edessään parrakkaan miehen joka istui housut alhaalla rimpuilevan ja itkevän Amyn päällä. Amyn suu oli tukittu revityllä t-paidalla ja hänellä oli vain alusvaatteet päällään. Mies ei ollut vielä saanut tämän alushousuja alas, mutta riuhtoi niitä kovaa vauhtia pois. Raivoissaan Dan hyökkäsi miehen kimppuun.
________________________________________________
Tadaa, jatkoa! Nyt jännitys tiivistyy ja tarina alkaa lähestyä loppuaan. Tulis varsin pitkä lopetusosa, joten jaan sen nyt kahteen osaan ja kirjotan lopetuksen lähiaikoina valmiiks. Toivottavasti kuitenkin tykkäätte :)